Äidille

Äidille!

Koin lapsena olevani niin äidin tyttö kuin vaan voi. Olit minua varten ja aina kotona. Lapsuuteni oli mielestäni melko täydellinen, jos ei sitä lasketa, että koin kasvaneeni kuin pumpulissa. Tällainen mielikuva minulla oli lapsuudestani vielä joitakin vuosia sitten. Nyt ajatukseni ovat muuttuneet.

Ei kaikki ollutkaan niin aurinkoista ja ihanaa kuin olin aina ajatellut. En oppinut kotona ajattelemaan kriittisesti asioita, en oppinut edes ajattelemaan asioita omilla aivoillani. Olin robotti, jolle annettiin toimintaohjeet. Aivoja ei tarvittu.

Isä ei ollut lapsuudessani niin hallitseva kuin olin ajatellut. Hänhän on melko lempeä, mitä nyt suuttuessa kipinöi. Sinä olit perheemme hallitsevampi takapiru, jos näin voi sanoa. Et ollut niin etäinen kuin isäni, mutta etäinen omalla tavallasi. Juttelit kanssamme, mutta avoimuus puuttui. Et avoimesti uskaltanut sanoa, jos et jostakin pitänyt, vaan pidit mykkäkoulua. Osoitit olemuksellasi, että et jotakin hyväksynyt. Tällainen tapa sai minut herkäksi tunnistamaan sinun fiiliksiä.

Olen suorastaan katkera, ettet opettanut avoimuutta ja keskustellut kanssamme. Tätä olen joutunut nyt opettelemaan kantapään kautta. En ole tämän vuoksi pystynyt luomaan sellaisia läheisiä ihmissuhteita kuin olisin toivonut. Jossakin vaiheessa avoimuuden puutteen vuoksi en uskaltanut ottaa ihmisiin kontaktia, koska en halunnut kertoa  itsestäni mitään. Nyt ymmärrän, että sinun kohdallasi on ollut kyse pelosta. Olen halunnut kovasti hyviä ystäviä, mutta en ole onnistunut ystävyyssuhteissa ja se on jäänyt kaivamaan mieltäni. Nyt ole onnistunut siinä paremmin.

Olen ystävyyssuhteissa joutunut luomaan kaiken tyhjästä. En ole kotoa saanut siihen mallia. Olen antanut ihmisten kohdella minua miten sattuu. Nyt olen alkanut asettaa rajoja ja viettämään aikaa vain sellaisten ihmisten kanssa, jotka arvostavat minua.

Vaikka minulla on ollut ystäviä tai ehkä ennemminkin kavereita tai ihmisiä ympärillä, olen kokenut paljon yksinäisyyttä. Uskon sinun ja isän kokeneen ja kokevan sitä edelleen. Yksinäisyys on tuntunut erityisen pahalta, kun katson esikoistani, joka näyttäisi kärsivän samasta asiasta. Olen kärsinyt tästä ongelmasta itse niin kovasti, että lapsiini en tätä halua siirtää. Olen yrittänyt tehdä kovasti töitä asian kanssa, mutta edelleen ongelma on ratkaisematta. Paljon on vielä tekemättä, että olisin asian kanssa sujut.

Mietin, että miksi ystävyyteen ja yksinäisyyteen liittyvät asiat nousevat sinun kohdalla esille eikä isäni? Ehkä isäni yritti näissä asioissa enemmän kuin sinä. Sinulla ei koskaan ollut ihmisiä ympärillä. Isä oli enemmän poissa, joten vastuu näistä asioista jäi sinulle. Sinä myös olit minun kanssani enemmän, joten sinun olisi mielestäni pitänyt opettaa avoimuutta ja vuorovaikutustaitoja, jotka vaikuttavat yksinäisyyteen tai yhteisöllisyyteen.

Se että en ole oppinut ihmissuhteista, ystävyydestä ja vuorovaikutuksesta riittävästi, on mielestäni vaikuttanut siihen, etten myöskään ole oppinut terveestä yksinäisyydestä. Se ettet koskaan ollut poissa kotoa, et opettanut omasta ajasta. Et opettanut näin arvostamaan itseä ja omaa aikaa, yksinäisyyttä. Sitä mitä jokainen tarvitsee. Nyt minä kaipaan kipeästi sitä, vaikka aiemmin en voinut sietää yksin olemista. Opettelen tämän nyt itse.

Se mitä olisin myös toivonut saavani kotoa, on läheisyys, rakkaus ja huolenpito. En osaa näitä antaa lapsille, koska en ole saanut näitä itse. En osaa antaa aitoa rakkautta ja hellyyttä. Se on väkinäistä. Haluaminen ei riitä, epäaitous paistaa läpi. Surullista, mutta niin totta. Koska meillä ei ole koskaan osoitettu hellyyttä, en edelleenkään osaa päästää sinua ja isää lähelle. Uskon meidän voivan lähentyä ajan saatossa. En vain uskalla päästää sinua heti lähelle, koska lapsuudessani minua satutettiin syvästi. Enkä ole toipunut siitä täysin. En siis ole monien asioideni kanssa sujut, että voisin asioista keskustella kanssasi  loukkaamatta sinua. Silti toivon, että suhteemme syvenee omalla painollaan.

Kaikesta kokemuksista huolimatta olet minulle tärkeä!