Tänään minulla nousi voimakas viha miestäni kohtaan. En nähnyt hänessä mitään hyvää. Olin jo pohtimassa, josko pystyisin sanomaan miehelleni, että erotaan. En sanonut, vielä siihen ei ole pokkaa, vaikka nyt halua alkaa löytyä.
Mietittyäni asiaa enemmän tajusin, että olin miehelleni vihainen, koska hän ei huomaa minua. Ajattelin, että enpä sitten huomaa häntä (lapsellista). Kun toisesta ottaa etäisyyttä, erokin tuntuisi paljon helpommalta. Ajatukset veivät isääni ja siihen, ettei hän koskaan huomannut minua. Mietin, olenko sittenkään miehelle vihainen. Hän vain toistaa samaa käytöstä kuin isänikin.
Haluaisin, että joku rakastaisi minua, joku katsoisi silmiin ja pitäisi hyvänä, olisi joku, jolle haluaisin antaa täyden rakkauden. Haluaisin, jonkun joka avaisi sydämensä minulle, jonkun joka olisi haavoittuvainen minun edessäni, jonkun jonka edessä voisin olla haavoittuvainen. Haluan jonkun, jonka kanssa käydä syvällisiä keskusteluita. Haluaisin edes jonkun jolla olisi hyvä olla kanssani. Nyt minulla on mies, jolla on paha olla. Mies, joka kätkee kaiken sisälleen. Mies, joka ei osaa rakastaa. Mies, joka kaipaa sisäistä hyvää oloa. Mies, joka ansaitsee rakkautta. Mies, joka on hyväsydäminen. Mutta onko hän minua varten? Kestetäänkö me kaikki paha olo vai kallistutaanko eroon?
Tunne, antitunne ja perimä -kirjassa on maininta siitä, että puolisoiksi valikoituu sellainen ihminen, jonka kanssa pitäisi kohdata torjutut tunteensa. Jos tehtävää ei onnistu suorittamaan, sitten liitto päättyy eroon. Usein seuraavassa suhteessa on hyvin samanlaisia ongelmia kuin edellisessäkin. Vaihtamalla ei parane.
Nyt minulla on ollut eropohdinnat taas enemmän esillä. Ehkä koen vaikeana kohdata lapsuudenkodin ongelmat ja siksi ero tuntuu paremmalta vaihtoehdolta, mutta uskallus puuttuu. Tuntuu vain pahalta, että en ole eläessäni kokenut aitoa rakkautta. En ole osannut kaivata sitä, koska en ole tajunnut jääneeni siitä paitsi. Nyt sitä haluan, mutta liittoni estää sen. Miten tästä voi päästä eteenpäin niin, että mies tarjoaisi rakkauden?
Rakkauden ja huomion puute aiheuttaa minussa vihaa, joka mielestäni on hyvä tuntea ja tiedostaa. Entä sitten? Helpottaako tilanne, kun saan käsiteltyä vihani? Voisinko silloin paremmin lähestyä miestäni ja tulla vastaa häntä. Pystyisinkö vihan poistuttua tästä asiasta osoittamaan aitoa rakkautta? Pystyisikö mies sen jälkeen näyttämään minulle aidot tunteensa, kun en olisi enää vihainen ja valittaisi asiasta? Ehkä. Mitään ei kai voi sanoa varmaksi. Ehkä vihan käsittelyn jälkeen minun voi olla helpompi ymmärtää miestäni. Ehkä maltan tulla sen jälkeen vastaan asioissa. Ehkä tilanne muuttuu sen jälkeen, jos ei meidän rakkauden osalta, niin liiton osalta ainakin. Ehkä sitten arvostan itseäni niin paljon, että koen ansaitsevani rakkauden ja uskallan etsiä sen jostakin muualta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti