Muhun sattuu ihan pirusti, mutta mulla on niin harvoin tilaa itkulle. En osaa itkeä missä vain. Kyyneleet voivat tulla silmiin, mutta pidättelen itkua. Nyt haluaisin vain itkeä, mutta ei onnistu. Tarvitsisin oman rauhan.
En tiedä tarkkaan mitä haluaisin itkeä, mutta monia asioita. Olen jatkanut äidin kanssa kirjoittamista. Hän kirjoitti omasta yksinäisyydestään. Se kuulemma satuttaa, mutta äiti kertoo olevansa tyytyväinen muuten elämäänsä. Hyvää ystävää ei usko koskaan saavansa, on antanut jo periksi. Sattuu niin kovasti ajatella asiaa. Sattuu, koska asia koskettaa minua. Se koskettaa, koska haluaisin äitini olevan onnellinen. Se koskettaa, koska kärsin samasta. En ole niin kyyninen, ettenkö usko ystävyyteen. Minun ystävyyssuhteeni ovat parantuneet vuosien saatossa. Yksinäisyys ei silti ole täysin helpottanut ja siksi minuun sattuu, kun luin äidin kirjoituksen asiasta.
Äidin kirjoituksen myötä minulle tuli halu lohduttaa äitiä. Todennäköisesti halusin lohduttaa myös itseäni, koska tiedän sen kivun. Ulkopuolisuuden ja yksinäisyyden tunne voi olla hyvin raastavaa. Minua satuttaa, kun näen lapseni vaikeuden lähestyä muita. Toivon, että voisin ratkaista oman yksinäisyyden ongelman, jotta en siirtäisi lapselle taakkaa.
Se mikä on positiivista on, että minulla on ihmisiä ympärillä. Äidilläni niitä ei juurikaan ole ollut. Minä olen jopa onnistunut pääsemään siitä, että en ole ystävyyssuhteessa vain toista varten. Suhteeni ovat muuttuneet vastavuoroisiksi. Onhan minulla ainakin yksi ihminen, jolle voin kertoa lähes kaiken. Hänelle koen voivani soittaa surullisena. Häntä kutsun aidoksi ystävksi. Suhde on molemminpuolinen.
Olen kehittynyt vuosien varrella paljon. Silti yksinäisyys ei ole poistunut kokonaan. Minun pitäisi itkeä yksinäisyys pois. Surra äidinkin yksinäisyys. Surra ne itkut, joita en itkenyt, kun ala-asteella seisoin koulunpihalla yksin, kun senhetkinen kaverini halusikin olla jonkun toisen kanssa (koin tulleeni hylätyksi) ja kun harrastuksissa alkoi yksinäisyys ahdistaa. Mistä saisin ne itkut tähän hetkeen? Joskus sain kyyneleet valumaan, kun ajattelin näitä hetkiä. En silti antanut kaikkea tulla. En siis tässäkään asiassa luopunut kaikesta.
Pitäisi saada hetki omaa aikaa ja kuunnella yksinäisyydestä kertovaa musiikkia ja kohdata menneet tapahtumat.
Tulipa mieleen, että koen myös parisuhteessa yksinäisyyttä. Mies on fyysisesti paljon läsnä, mutta ei muuten. Haluaisin tuntea olevani rakastettu, mutta se ei ole vuosiin toteutunut. En enää kaipaa mieheni huomiota niin paljon kuin ennen. Osin tämä johtuu siitä, että en ole niin läheisriippuvainen kuin ennen. En tiedä johtuuko myös siitä, että olen kylmettänyt itseäni. En joudu kokemaan pettymystä, jos en välitä. Tämä tietenkin lisää yksinäisyyden tunnetta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti