Kirjoitin jo tekstiä siitä, mitä toivoisin parisuhteelta. Se jäi tökeröksi enkä sitä julkaissut ainakaan toistaiseksi. Sain kirjoittaessa uusia ajatuksia. Palaan Antti Pietiäisen Tunne, antitunne ja perimä -kirjaan. Siinä hän käsittelee rakkautta, jonka hän näkee syvempänä tunteena kuin pelon, vihan, syyllisyyden ja häpeän.
Luulen, etten ole kokenut koskaan tunteneeni rakkautta. Välillä, etenkin musiikin kautta, tulee pieniä pilkahduksia, mitä rakkaus voisi olla. Jään syvästi kaipaamaan sitä tunnetta. Vapautta, jonka rakkaus tuntuu tarjoavan.
Jään kaipaamaan aitoa antamisen iloa. Haluan tehdä muille asioita ilman odotusta vastapalveluksesta. Kaipaan ennen kaikkea sitä, että saan olla heikko. Sitä että minua rakastetaan kaikista virheistä, heikkouksista ja epäonnistumisista huolimatta. Sitä että minua uskalletaan ja halutaan rakastaa.
Rakkauteen kuuluu myös ottamisen taito. Minun on ollut vaikea ottaa vastaan muiden positiivisia kohteliaisuuksia, etenkin kun ne ovat aitoa lämpöä ja rakkautta täynnä. Nyt olen yhden ystävän myötä oppinut tässä asiassa. En koe velvollisuudeksi muistaa toisia, vaikka minua muistetaan. Osaan yleensä olla kiitollinen saamasta muistamisesta ja kohteliaisuuksista, vaikka pientä ahdistusta se toisinaan tuottaa. En ilmeisesti koe olevani riittävän arvokas saamaan positiivista huomiota. Olen ottanut etäisyyttä sellaisiin ihmisiin, joiden kanssa koen asiat velvollisuudeksi. Ehkä pitäisi kohdata tällaisetkin ihmiset, mutta toistaiseksi se on vaikeaa. Onneksi sellaisia ihmisiä ei elämässäni ole montaa.
Pietiäisen mukaan rakkauden vastakohta on välinpitämättömyys, egoismi ja uhrautuva altruismi. Joudun häpeillen myöntämään, että välinpitämättömyys kuvaa minua. Huomaan olleeni sekä miestäni että lapsiani kohtaan välinpitämätön. Olen halunnut tiukasti pitää kiinni omastani. Olen halunnut saada enemmän kuin joudun antamaa. Olen ollut itsekäs, josta etenkin mieheni on joutunut kärsimään. Tunnustan egoismini. Olen ollut läheisiäni kohtaan välinpitämätön niin kuin isäni. Muiden kuin läheisten kanssa olen ollut välinpitämätön itseäni kohtaan, mikä kuvaa juuri uhrautuvaa altruismia.
Egoismi on näykynyt eniten siten, etten ole läheisten kanssa ollut valmis joustamaan ja haluan saada eniten/parasta. Koen, että lapsena minulta on vain otettu eikä minulla ole ollut mitään merkitystä etenkään isälleni. Nyt aikuisena minullakin on valtaa, joten olen uskaltanut ottaa omani ja muidenkin osuuden. Minulla ei ole ollut rohkeutta tehdä tätä muille, vain läheisilleni. Muiden kuin läheisteni kanssa koen olevani velvollinen ajattelemaan muita ja jopa palvelemaan heitä, kuten äitini teki. Heidän kanssaan unohdan itseni. En arvosta riittävästi itseäni, että pitäisin omia puoliani. Tiedän, että minun pitäisi löytää keskitie näissä asioissa. Mikä ilahduttavaa, niin olen lähestynyt keskitietä. Olen myötänyt tehneeni vääryyttä läheisiäni kohtaan ja alkanut huolehtia itsestäni (kerron mielipiteeni, en suostu kaikkeen, kuuntelen itseäni).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti