Mieleeni nousi mummoni kuolema. Mummon kuolemasta on jo vuosia aikaan. Niihin aikoihin tai itseasiassa joitakin viikkoja tämän jälkeen minun ongelmani alkoivat. Aiemmin ajattelin ongelmieni ajoittumisen liittyneen työelämään eli aikuisuuteen ja vastuulliseen elämään siirtymiseen. Edelleenkään en tiedä onko toinen vain vai ei kumpikaan merkittävässä osassa ongelmien kannalta, mutta nyt pulpahti uusi näkökulma käsittelyyn.
Olin äitini kanssa, kun tieto mummon kuolemasta tuli. Ajankohta oli mitä huonoin. Päivän piti olla juhlapäivä, mutta siihen päivään tuli paljon latauksia. Samaan aikaan maailmalla tapahtui kauheuksia. Tähän päivään latautuu perheessämme todella paljon surua ja haikeutta jo ennen kyseistä päivää. En usko äitini käsitelleen asioita syvällisesti, mikä myös näkyy.
Pohdittuani asioita mietin, olenko itsekään käsitellyt mummoni kuolemaa. En muista kovin hyvin tilannetta, kun sain tiedon mummoni kuolemasta. Olin äitini kanssa, kun äiti sai puhelinsoiton. Minun mielestäni äiti sulkeutui ja suri tilannetta lopetettuaan puhelun. Uskon minuakin surettaneen, mutta en muistaakseni kovin avoimesti sitä näyttänyt. En surrut antaumuksella, vaan päästin ihan pienen osan surusta irti. Sen verran, että muut näkivät tilanteen koskettavan. He eivät kuitenkaan nähneet, kuinka se kosketti minua. Tuntuu, että ehkä pidän edelleenkin isoa osaa surusta sisälläni, koska puhdistavaa itkua ei tullut koskaan tai en ainakaan muista sellaista. En muista lohdutinko äitiäni, mutta ei hän ainakaan minua lohduttanut. Samassa tilassa kuitenkin olimme.
Selitin itselleni, että tilanne on luonnollinen iäkkäälle ihmiselle. Selitin tilannetta itselleni myös siten, että mummolle tilanne oli helpotus. Näin varmasti oli, mutta näillä verukkeilla en antanut tilaa itkulle. En antanut itselleni tilaisuutta kohdata omia tunteitani. En uskaltanut kohdata totuutta, että mummoni oli minulle tärkeä, mutta en sitä hänelle koskaan sanonut. Verukkeellani pystyin myös välttämään asioiden kohtaamisen laajemminkin.
Mummoni eli pitkään. Välillä hän oli sairaalassa, mutta eli loppuun asti kotona. Tuudittauduin siihen, että elämä on tällaista. En uskaltanut kohdata tosiasiaa, että mummoni on vanha ja voi kuolla koska vain. Olin menossa reissuun, kun kuulin mummoni joutuneen taas sairaalaan. Ajattelin mennä muutaman päivän reissun jälkeen katsomaan mummoani sairaalaan. Tätä kertaa ei koskaan tullut. Tästä syystä en päässyt kohtaamaan kaikkea sitä, mitä olisin voinut kohdata rohkaistuttuani.
Olen kokenut syyllisyyttä etten mennyt käymään sairaalassa mummon viimeisinä elinpäivinä. En ole kokenut voimakasta syyllisyyttä, mutta jonkin verran. Luulen, etten ole vielä kaikkea sitä syyllisyyttä kohdannut. Olen yrittänyt olla kohtaamatta totuutta eli kohtaamaani syyllisyyttä.
En ole kohdannut myöskään omaa sairaala-, sairastumis- ja kuolemanpelkoa. Nämä todennäköisesti olivat syitä, etten tykännyt vierailla mummoni luona sairaalassa. Silloin se olisi ollut helppoa, koska silloin hän tuli fyysisesti lähemmäksi minua. Kuolemanpelko selittää osin myös sitä, että selitin mummoni kuoleman helpotuksena.
Mummoni poismenoon liittyi myös vihaa. Mielestäni kotona yritettiin tässä elämäntilanteessa pitää kulisseja pystyssä. Ehkä se ei sitä ollut, mutta koin sen niin. Vanhempani olivat silloin eronneet, mutta isäni halusi tulla mummon hautajaisiin. En ymmärrä, mitä hän siellä teki. He tulivat äitini kanssa yhdessä. Mielestäni äitini ei uskaltanut kohdata sukulaisiaan, koska hän oli eronnut, epäonnistunut parisuhteessa. Uskon äidin pelänneen häpeää. Hän halusi isäni sinne, jotta sukulaiset eivät kysyisi asiasta eikä äitini tarvitsisi kohdata totuutta.
Minussa tämä teennäisyys aiheutti erittäin voimakasta vihaa. En halunnut hautajaisissa olla vanhempien kanssa tekemisissä. Vaikka näen isän tulleen hautajaisiin äidin toiveesta, silti olin isälleni vihainen. En tiedä miksi. Ehkä koska koin isän hylänneen meidät, mutta hän ei jättänyt meitä rauhaan. Koin myös, ettei meidän mielipiteillä ollut mitään merkitystä, meitä ei kunnioitettu. Olettaen, että vanhempani tiesivät, etten halunnut isääni sinne. Kolmas selitys voisi olla myös se, että isä mahdollisti asioiden pakenemisen. Minä pakenen asioita helposti. Kärsiväni siitä ja jossakin syvällä sisälläni toivoisin pääseväni siitä eroon. Isäni ei omalla käytöksellään tukenut minua, niin kuin ei koskaan muulloinkaan. Tämä aiheuttaa minussa vihaa.
Mummon kuolemaan liittyy paljon käsittelemättömiä tunteita ja ajatuksia. Pohtiessani asiaa pelon tunne pyrkii pintaan, mutta en koe nyt olevani täysin turvassa, jotta kohtiaisin sen. Oli miten oli, nyt on uskallettava käsitellä siihen liittyvät tunteet, jotta vapautuisin siihen liittyvästä taakasta. Uskon, että tämän asian käsiteltyäni, voin päästä paljon eteenpäin elämässäni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti