Mieheni nykyinen käytös on hyvin samanlaista kuin minulla on tai on ollut. Nyt se näkyy selvemmin kuin aiemmin. Syynä mitä luultavammin se, että en enää pura miehelleni niin paljon mieltäni kuin aiemmin. Nyt minulla on muitakin väyliä, ystäviä, kirjoittaminen ja asioiden kohtaaminen. En enää pakene asioita samassa määrin kuin aiemmin. Nyt miehelle on tilaa purkaa pahaa oloaan.
Ikävä kyllä sitä on kurja katsoa, koska se kohdistuu lapsiin. Mies huutaa lapsille jatkuvasti ja tuo tullessaan kotiin negatiivisen ilmapiirin. Minulle hän ei yleensä sano mitään. Mietin johtuuko se kotoa opitusta mallista. Miehen äiti on dominoiva, jolle mieheni ei juurikaan sano vastaan. Mieheni voisi meidän suhteessa heijastaa äitisuhdettaan eli ei keskustele kanssani eikä väitä minulle vastaan. Täytyy sanoa, että mieheni on tsempannut ja alkanut sanoa omia mielipiteitä. Hyvä juttu. Hän ei vain siedä sitä, että pidän omista ajatuksistani kiinni. Myönnän, että voisin toisinaan olla joustavampi. Mielestäni mies voisi tyytyä siihen, että olemme asioista erimieltä eikä ottaa erimielisyyttä loukkauksena. En jaksaisi olla se, joka usein lepyttelee ja yrittää saada miehen ymmärtämään, että on ok olla erimieltä.
Mieheni usein ottaa asiat turhan henkilökohtaisesti ja antaa omalle osuudelleen suuremman painoarvon kuin minusta se oikeasti olisi. En väitä olevani oikeassa asiassa, joten totuus jää yleensä selvittämättä. Se mikä minua usein harmittaa on se, että negatiivisissa asioissa mies näkee olevansa isompi pahis. Minä taas ajattelen, että molemmilla on usein osuutensa asiassa, mutta ei sillä ole niin merkitystä kumpi on syyllisempi. Molemmat voivat tutkiskella omaa toimintaansa ja pyrkiä oppimaan niistä. Syyttely ei johda mihinkään. Ennemminkin oman syyllisyyden tunnustaminen vie eteenpäin. Tosin martyyriksi ryhtyminen ei ole tavoite, vaan asioista keskustelu ja niistä oppiminen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti