Haen kipeästi vastauksia omaan toimintaan. Olen nyt paljon miettinyt ja lukenut lapsuuden vaikutuksesta ihmisten elämään. Tällä hetkellä luen Alice Millerin Lahjakkaan lapsen draama ja todellisen itsen etsintä -kirjaa. Haen vastauksia ennen kaikkea sille, miksi minun on vaikea olla lasteni kanssa. Miksi minun on vaikea pitää heitä lähelläni? Miksi minun on vaikea antaa heille aitoa hellyyttä? Miksi minun on vaikea ottaa heidän kiukkua vastaan? Miksi minun on vaikea elää lasteni ehdoilla? Miksi lapseni herättävät minussa paljon negatiivisia tunteita?
Kysymyksiini minulla ei ole vastausta. Äitini kanssa käymien kirjeenvaihtojen perusteella en pääse käsiksi äitini osuuten tässä. Isäni osuuteen pääsen jollakin tasolla, koska isäni on aina ollut etäisempi. Olen häneen pystynyt liittämään negatiivisia tunteita. Äiti on ollut läheinen, joten minun ei ole ollut helppo nähdä hänessä negatiivisia ominaisuuksia. Onneksi en enää näe lapsuuttani niin positiivisessa valossa kuin aiemmin näin, vaan realismia on tullut mukaan.
Äitini sanoi pitäneensä minua paljon lapsena sylissä. Minun on tähän vaikea uskoa. Toinen vaihtoehto on, että hän on pitänyt minua sylissä, mutta äitini on jäänyt etäiseksi. Syli ei olisi näin ollen ollut lämmin, eikä kosketus rakkautta täynnä. Uskon äitini pitäneen minua vain siksi, että hän itse jäi oman äidin sylistä paitsi. Hän tietää sylin tärkeyden, mutta aito lämpö jäi puuttumaan. Vauvana aistin tämän epäaitouden ja tämä on mahdollisesti vaikuttanut meidän suhteeseen. Tämä taas heijastuu nyt minun ja lapsieni väliseen suhteeseen.
Millerin kirjassa puhutaan siitä, miten lapset pyrkivät saamaan äidin rakkautta keinolla millä hyvänsä. Lapset ovat valmiita tukahduttamaan omat tarpeensa ja tunteensa, että saisivat vanhempien hyväksynnän. Mietin mitä tämä tarkoittaisi omalla kohdallani. Ensimmäisenä tulee mieleen syyllisyys. Jos tein jotain väärin, äitini piti mykkäkoulua. Koin erittäin voimakasta syyllisyyttä pienistäkin asioista, joista vanhempani eivät pitäneet. Opin syyllistämään itseäni, jotta minun ei tarvinnut kohdata äidin pettymystä eikä äidin kyvyttömyyttä keskustella asioista. Aistin vanhempieni tunnetilat nopeasti ihan pienistäkin vihjeistä. Sopeutin oman toimintani kodin ilmapiirin mukaan ja tukahdutin omat tarpeeni ja haluni. Nyt aikuisena aistin mieheni tunnetilat ja syyllistän itseäni, jos miehelle tulee mielipahaa. Syyllistyn, koska en pysty toteuttamaan hänen toiveitaan. Nykyään pyrin ottamaan tilanteiden aiheuttamat tunteet vastaan ja vältän lähtemästä tilanteeseen mukaan. Se ei ole helppoa, koska mies syyllistää minua suht usein, vaikkakaan ei todennäköisesti tarkoituksella.
Olen lapsena pitänyt sisälläni surua. En ole näyttänyt kotona, että minulla on paha mieli. Oletan ettei äitini ole osannut suruuni suhtautua oikein. Todennäköisesti hän on kokenut pettymystä, ettei ole onnistunut pitämään lapsiaan iloisina. Olen peittänyt itkut äidiltäni, jotta hän ei joutuisi kohtaamaan omia pettymyksiä. Mieheni kanssa näytän jonkin verran surua. Tuntuu vain, ettei hän siitä välitä. Lapsieni nähden itken ja he ottavat sen hyvin vastaan, vaikka en heitä lohduttajaksi halua. Se ei ole lasten tehtävä, vaikka myötätuntoa saakin olla.
Vihaakin olen padonnut sisälleni, vaikka en samalla tavalla kuin surua. Muistan joitakin kertoja, kun olen osoittanut olevani erimieltä. En silti usko, että olisin koskaan kunnon raivareita saanut. Viha oli tuttu tunne isäni kautta. Hän purki usein vihaa. Ihan samassa määrin en näyttänyt. Sanoisinkin, että päästin vain osan höyryistä pihalle. Todennäköisesti lähinnä sellaisissa asioissa, jotka eivät liittyneet kotiini tai vanhempiini. En taaskaan halunnut tuottaa heille pettymystä. Lähinnä äidille en halunnut tuottaa pahaa mieltä.
Pelkoa olen mitä ilmeisemmin osannut pitää sisälläni hyvin. Äiti sanoi, ettei hän ole huomannut pelkoani. Hän kertoi, että isäni alkoi pelätä kovasti elämäntilanteen muututtua. Äitini koki joutuvansa tukemaan isääni ja olemaan se vahvempi osapuoli. Ehkä olen aistinut, ettei äitinikään ole vahva, enkä ole halunnut kuormittaa häntä omilla peloillani. Nyt kaikki pelko on jämähtänyt vatsaani. Se on viimeaikoina ollut erityisen jännitynyt ja etenkin iltaisin ja aamuisin. Minulle tuli muutama tilanne mieleen lapsuudesta, kun makasin illalla lattialla, kun en saanut nukuttua. Sijoittaisin tapahtumat siihen aikaan, kun minua kiusattiin koulussa. Muistelen mahani olleen samanlainen. Minun on vaikea rauhoittua. Pelkäsin todennäköisesti seuraavaa koulupäivää.
Olen joutunut tukahduttamaan paljon tunteitani lapsuudessa. Kirjallisuuden mukaan tämä johtaa usein siihen, ettei tiedä mitä haluaa tai kuka on. Näin on mitä luultavammin käynyt minulle, koska olen aistinut muiden toiveet ja pyrkinyt tekemään muut onnelliseksi. Olen alkanut aistia omia toiveitani ja halujani. Valitettavasti mies loukkaantuu, kun yritän seurata sisintäni. En vielä ole löytänyt keskitietä, joten joissakin asioissa ymmärrän miestäni. En silti voi enää tehdä asioita vain muiden mieliksi.
Yhteenvetona omiin kysymyksiini vastaisin, että olen itse liian tarvitseva, että pystyisin vastaamaan lapsieni tarpeisiin. En ole saanut sitä huomiota, jota olisin lapsena tarvinnut, joten en osaa sitä lapsilleni tarjota. Yritän lapset saada liikaa toimimaan minun ehdoillani ja näyttää kuinka minua tulisi kohdella. Lapsia pitäisi rakastaa ehdoitta ja hyväksyä heidät sellaisena kuin he ovat. Tämä on ollut minulle vaikeaa, koska minua ei ole hyväksytty minuna. Lasten tarvitsevuus, minun tarvitsevuus ja miehen tarvitsevuus on melkoinen yhtälö. Kuinka antaa muille perheenjäsenille sitä mitä he tarvitsevat, jos en itsekään saa tarvitsemaani?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti