Olen muutan kerran jo kirjoittanut, kuinka olen päässyt kasvuprojektissani eteenpäin. Minusta tuntui, että pitkään poljettiin paikoillaan. Nyt kun olen edistynyt, näen syitä esteille.
Aikaisemmin jäin murehtimaan omaa ja elämäni surkeutta. Kaikki on huonosti eikä mistään tule mitään. Näen edelleen huonoja asioita elämässä, mutta en jää samalla tavalla rypemään niihin kuin aiemmin. Uskallan usealle asialle tehdä jotain, jotta ne muuttuisivat paremmaksi.
Aiemmin yritin saada muilta huomioita, koska minulla on vaikeaa. Halusin muiden ymmärtävän minua ja tsemppaavan minua. Nyt pyrin itsekseni miettimään näitä kurjuuksia ennen kuin kerron niitä eteenpäin. En soita muille, jotta saisin heidät sanomaan, että kyllä se siitä tai voimia. Etsin voiman itsestäni. Tässä on omalla tavallaan ristiriita. En osaa normaalisti pyytää muilta apua. Kun tällaisissa tilanteissa pyydän apua, niin nyt yritänkin päästä siitä eroon. Kyse on siitä, että en todellisuudessa pyri saamaan apua, vaan tällaiset keskustelut estävät kehityksen. Todellisuudessa haen heiltä vain huomiota. Huomiota voisin hakea muulla tavalla. Samalla pyrin pakenemaan asioiden käsittelyä, kun kerron tilanteesta ja vatvon sitä.
Luultavammin en ole halunnut mennä kasvuprosessissa eteenpäin, koska isoin peikko on silloin taas lähempänä. Kun käsittelen pienemmät möröt ensiksi pois, lopulta minulla on edessä jättipeikko eli ero. Sen ei tietenkään tarvitse tapahtua, mutta joudun sen jokatapauksessa käsittelemään, vaikka eroa ei tulisikaan.
En vielä ole valmis eroa kohtaamaan, mutta olen valmis sitä lähestymään. Ero on iso peikko sen aiheuttaman häpeän ja epäonnistumisen fiiliksen takia. Ne käsittelyt jääkööt vielä taka-alalle, vaikka ajatukset välillä siellä käyvätkin. Ensiksi haluan kohdata pienemmän pelot. Ehkä sen jälkeen olen vahvempi kohtaamaan tämänkin asian. Sen haluan kohdata, mutta olen armollinen itselleni ja annan kohtaamiselle aikaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti