Kuten edellisessä tekstissä kirjoitin, niin halusin äidiltäni vastauksia lapsuuteeni liittyen. Aluksi sain valaisevia tietoja menneisyydestäni, joita en itse muistanut. Selviteltyäni lisää sain erilaista informaatiota. Kun halusin tietää mm. peloistani, äitini vähätteli niitä. Hän yritti saada ne kuulostamaan normaalilta, mitä se ei ole. Hän ei myöskään pystynyt kohtaamaan monia muita ongelmiani. Todennäköisesti hän ei pysty kohtaamaan omia heikkouksiaan ja epäonnistumisiaan, vaikka niitä hieman sivusi. Hän ei kuitenkaan pystynyt niitä asioita avaamaan minulle enemmän.
Tuntuu pahalta ja koen ennenkaikkea surua, että hän ei nähnyt muuttumistani entistä enemmän introvertiksi. Hän sanoi, ettei nähnyt kiusaamistani. Äitini tiesi, että se olisi mahdollista ja siksi hän kysyi minulta ja muilta lapsilta sekä opettajalta kiusaamisesta. Kaikki kielsivät sen. Äitini sanoi, että isäni pelkäsi, mutta peitti sen hyvin. Ehkä opin peittämisen taidon tässä asiassa. Koen vihaa, että vanhempani ei osannut nähdä pahaa oloani.
Äitini sanoi, että minä en tykännyt vieraiden ihmisten kosketuksesta. En tykännyt siitäkään, että minua otettiin syliin. Halusin itse hakeutua syliin, jos siltä tuntui. Äidin mielestä hän piti meitä paljon sylissä vauvana. Kun aloin kävellä, en enää sylissä viihtynyt. Eikö äitini näistä tajunnut, etteivät asiat ole kunnossa? Jos lapsi haluaa itse valita sylintarpeen ja ei tykkää vieraiden kosketuksesta, ei kaikki ole hyvin. Eikö edes se tietoa auta, että en halunnut heidän puuttuvan mihinkään asioihini? Lapsissa on yksilöllisiä eroja, mutta en usko, etteikö minussa olisi ollut nähtävissä paha olo.
Vyöhyketerapian mukaan huono näkö viittaa siihen, ettei ihminen halua nähdä jotakin/joitakin asioita elämässä. Tämä voisi pitää äitini kohdalla hyvinkin paikkaansa. Hän sanoi, että olimme onnellisia lapsia. Hänestä perhe-elämämme oli onnellista, vaikka myönsikin isäni hallitsevuuden olleen ongelma. Hän ei sitä vain silloin kuulemma nähnyt.
Äiti myös kuvasi itseään rakastavaksi äidiksi. En näe äitiäni sellaisena. Ajattelen, että hän olisi halunnut olla sellainen, mutta ei sitä ollut. Muistan erään tilanteen lapsuudestani, jossa minulla oli riitaa sisarukseni kanssa. Äiti ehdotti, että halaisimme anteeksipyynnön merkiksi. Tilanne tuntui oudolta. Jos olisimme tottuneet perheessämme halaamaan, ei tilanne olisi tuntunut niin oudolta eikä se todennäköisesti olisi jäänyt mieleeni. Mielestäni rakastamiseen kuuluu läheisyys ja takaaminen. Edellä kuvaamani ei mielestäni ollut aitoa rakkautta. Jos äitini olisi ollut rakastava, olisi sen pitänyt näkyä myös minusta.
Äitini eli haavemaailmassa ja minä rakkaudettomassa perheessä, jossa vaiettiin asioista, ei haluttu nähdä asioita ja ei osattu näyttää tunteita.
Hassua oli, että äidin mukaan hän ei halunnut vihan näkyvän kasvatuksessa. Syytä tälle en tiedä. No isä näytti paljon vihaa. Minä luultavasti aistin äidin vihan pakenemisen ja sen takia en uskaltanut näyttää omaa vihaani. Se oli kielletty tunne ja siksi minusta tuli kiltti.
Nyt minä koen vihaa, kun asioita ei nähty niin kuin minä koin, ei sinnepäinkään. Ennen kaikkea tuntuu pahalta, että joitakin asioita ei haluttu nähdä tai uskallettu kohdata. Äitini mm. tiesi tai aisti, että häpesin vanhempiani (hän kirjoitti siitä itse). Jos hän olisi uskaltanut, hänen olisi pitänyt ottaa asia käsittelyyn. Hän ei tehnyt sitä. Häpeä on edelleen syvällä sisälläni, koska siitä tehtiin kiellettyä niin kuin kaikista muistakin tunteista. Niin surullista, niin surullista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti