Myllerrystä ollut taas viime päivät. Olen ollut erittäin kiukkuinen. On ollut lasten kanssa vaikeaa. Me kaikki ollaan kiukkuiltu. Tunnen syyllisyyttä siitä, etten ole aikuinen. Lapset ovat hakeneet rajoja urakalla, minkä kanssa on vielä opeteltavaa.
Rajojen asettaminen on helpottunut elämässäni. Tunnista jo melkon hyvin, missä lasten kanssa menevät rajat. Osaan asettaa niitä ja ymmärän myös pysyä niissä. Lapset tuntuvat kapinoivan entistä enemmän, kun minusta on tullut selkeämpi. Tämä on ymmärrettävää ja luonnollista, mutta tietenkin se vaatii minulta enemmän. Koska rajojen asettaminen on muutenkin haastavaa, ei se tunnu hyvältä, että saan lisää kiukkua ja vastustusta päälleni. Ei tunnu hyvälle, vaikka ymmärrän tämän. Samalla olen iloinen, että he uskaltavat kiukkuilla.
Pelkään joissakin tianteissa olla vahva. Entä jos aiheutan lapsille traumoja? Minulla on traumoja siitä, että minä en tullut kuulluksi ja koin, että minut jyrättiin. En halua lapsilleni samaa. Samalla ymmärrän, että jos en löydä riittävää jämäkkyyttä itsestäni, minä vasta arvaamaton ja jyrä olenkin. Kun kaikille on selkeää, missä menee raja, luo se turvaa. Uskon silloin kiukuttelevani vähemmän, kun minulla on homma hallussa. Silloin pelivaraa on enemmän muissa asioissa. Nyt kiukkuilen sitä, etten koe minulla olevan riittävästi auktoriteettiasemaa enkä luo lapsille turvaa. En myöskään pysty antamaan rakkautta, kun rajojani ylitetään kokoajan.
Tässä nousee tuttu teema minulle. Minussa nousee surua, kaipuutta ja arvottomuutta tällaisissa tai ennemminkin tällaisissakin tilanteissa, kun saan olla yksin näiden asioiden kanssa. Minulla ei ole ketään, keneltä voisin pyytää apua tai kenen kanssa keskustella äitiyden haasteista. Exän kanssa saatan jonkun sanan vaihtaa, mutta se ei palvele minua. En koe tulevani kuulluksi. Hän ottaa omat tunteeni itselleen tai sitten hänessä nousee kiukku. Olen taas yksin.
Mietin, onko minulla oikeutta odottaa apua muilta. Kuuluisiko minulta löytyä itseltäni tämä vahvuus? Varmaan sitä minulle tässä opetetaan, että se löytyy minusta. En vain edelleenkään ymmärrä, koska saan tukeutua toisiin, jos koskaan ei ole sellaista hetkeä. Se minua suorastaan v*******. Jos en koskaan ole kokenut kuuluvani mihinkään enkä ainakaan montaa kertaa ole tuntenut, että minua varten ollaan, niin miksi en saa sitä kokemusta. Ei, ei minulla ole kokemusta siitäkään liiaksi, että vahvuus löytyy minusta, mutta ei tätäkään. Sydämeni janoaa kokemusta yhteenkuuluvuudesta ja siitä, että olen tuettu ja kannateltu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti