Koko elämäni olen paennut yksinoloa. Olen opetellut sitä pienin askelin jo monta vuotta, mutta vasta nyt olen oppinut ottamaan omaa aikaa ja alkanut nauttia siitä. Minun on ollut vaikea myöntää, että lataudun yksin. Olen janonnut yhteyttä muihin ihmisiin ja unohtanut oman ajan ja yhteyden itseeni. Olen myös yrittänyt tarjota muille aikaani, jos he ovat sitä kaivanneet. Sitä minäkin olen koko elämäni kaivannut. Sitä että minun seurassani halutaan olla. Olen mennyt tässä harhapolulle ja juossut väärien asioiden parissa ja antanut itsestäni väärissä tilanteissa. On ollut liian häpeällistä olla yksin, koska se on tarkoittanut minulle arvottomuutta ja kelpaamattomuutta, jota se ei todellakaan ole.
Paljon olen mennyt sillä eteenpäin, että kuulen tarpeeni olla yksin ja pystyn sitä itselleni tarjoamaan. Pystyn sanomaan ihmisille ei ja samalla olen omalla puolellani. Olen kiitollinen siitä, että elämässäni on ihmisiä, jotka tätä myös ymmärtävät ja haluavat minulle samaa. Kaipaan tukea sille, että saan kuunnella itseäni ja tehdä itselleni rakkauden tekoja. Se vaatii toisilta pyyteetöntä rakkautta minua kohtaan, mutta vain se kelpaa minulle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti