Osaan olla yksin, mutta toisinaan pysähtyminen on vaikeaa. On vaikea ottaa vastaa sitä, mitä minussa sillä hetkellä on. Pysähtyminen itseni äärelle on nostanut kipua siitä, kuinka yritän selvitä yksin ja kuinka yksin joudun selviämään. Aiemmin kyse on ollut enemmän siitä, että minun on aika selvitä myös yksin. Nyt nousee vahvemmin se, että haluan ottaa vastaan apua tai ylipäänsä ottaa vastaan asioita eikä olla liian yksinpärjäävä.
Tunnistan ollessani yksin tunteideni kanssa, kuinka vaikeaa se on minulle. En ole saanut siihen lapsena tukea ja apua, mitä sisimpäni tällä hetkellä haluaa. Kokemusta siitä, mitä on olla tuettu. Enää tarve ei onneksi ole pakonomaista, vaikka tunnistan kaipuun olla tuettu. Tällä hetkellä se painottuu enemmän kaipuusen saada nimenomaan miehiltä tukea. Koen tällaisen kaipuun olevan tervettä kaipuuta ja tietynlaista yhteisöllisyyteen kuuluvaa kaipuuta. Yksin ei tarvitse selvitä.
Jotain tässä vielä on käsiteltävää, koska olen jo pidempään osannut hakea apua ja jossakin määrin myös pyytää. Ongelma on ollut vastaanottamisessa. En ole kyennyt olla kannateltavana ja antautua siihen, että kaikki ei ole minun käsissäni eikä minun tarvitse siihen edes pyrkiä. En ole myöskään pystynyt kohtaamaan oma rajallisuuttani ja häpeääni siitä, etten kykene olemaan kaikkivoipainen.
Tiedän olevani askeleen lähempänä kohti antautumista ja vastaanottamista. Tuntuu, etten enää jaksa ja halua pärjätä yksin. En varsinaisesti ole nyt äärirajoilla, vaan haluan enemmän kuin, mihin kykenen näillä resursseilla. Haluan myös enemmän elämältä ja uskon siihen, että saan lisämausteita, kun pystyn paremmin heittäytymään ja ottamaan vastaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti