Olen viimeaikoina kirjoitellut unista, mutta en ole julkaissut niitä, koska en ole halunnut tehdä tästä unipäiväkirjaa. Unet ovat avanneet minulle uuden maailman ja sitä kautta antaneet minulle valtavasti. Koska aika on rajallista, olen keskittynyt vain unien kirjoittamiseen.
Tässä hetkessä haluan ottaa etäisyyttä uniin ja pohtia, millaisia ajatuksia ja tuntemuksia minulla on ollut viimeaikoina.
Huomaan saaneeni entistä enemmän etäisyyttä omiin asioihini ja etenkin vaikeisiin tunteisiin. Huomaan sen siitä, että pystyn katsomaan muissa ihmisissä samoja vaikeita asioita etäältä joutumatta tunteiden valtaan. Esimerkiksi miehen suuttuessa lapsille seuraan tilannetta sivusta tai toimin asiallisesti tilanteessa. En enää juurikaan huuda miehelle hänen menettäessään malttia. Jos toimin tilanteessa väärin, pystyn jälkikäteen näkemään virheen ja pyytämään anteeksi.
Olen myös oppinut näkemään muissa ihmisissä uusia puolia, koska uskallan nähdä niitä itsessäni. Olen saanut kosketuspintaa suruun. Aiemmin en sitä osannut tunnistaa. Kuvasin sitä ahdistukseksi, mutta nyt se on minulle avautunut suruksi. Olen itkenyt viimeisinä viikkoina paljon ja syvältä. Koko keho on ollut itkuissa mukana. Itkun päästäminen valloilleen on ollut toisinaan vaikeaa, mutta itkeminen on ollut vapauttavaa ja eheyttävää. Sen jälkeen olen lämpöisempi ja sydämellisempi kuin aiemmin. Olen rakkautta täynnä.
Tällä hetkellä minut tekee surulliseksi, kun katson miestäni. Hän ei voi hyvin. Hän yrittää jaksaa, vaikka ei jaksakaan. Minullakaan ei ole ylimääräisiä voimavaroja, josta voisin hänelle antaa. Samalla tasapainoilen sen kanssa, että en ole vastuussa hänestä. En voi kannatella häntä, mutta haluaisin silti olla läsnä. Se on vaikeaa, koska en halua toisissa nähdä voimattomuutta ja väsymystä. Voin tarvittaessa kuunnella hänen murheitaan, mutta en voi terapeutiksi ryhtyä. Rajan vetäminen on vaikeaa. Parasta on se, että olen ymmärtänyt, etten ole vastuussa hänen pahoinvoinnistaan. Minun ei tarvitse kokea siitä syyllisyyttä. Hänen on itse nähtävä avun tarve ja tehtävä sille jotakin. On myönnettävä, etteivät omat rahkeet riitä. Siinä kynnyksellä mieheni nyt on. On vaikeaa katsoa sivusta tilannetta, mutta yritän olla puuttumatta asiaan. Ne ovat mieheni kipuiluja, jotka hänen on itsensä ratkaistava.
Elämä on näyttänyt paljon uutta ja ihanaa minulle. Samalla näen myös kurjuuden uusin silmin. Tunnen tuskan kovemmin ja useat sen vivahteet. Vaikka on ollut helpompaa torjua vaikeat asiat kuin kohdata ne, kohtaamalla minusta on tullut eheämpi ja kokonaisempi. Minun ei enää tarvitse ajatella muita niin kuin ennen. Voin olla oma itseni ja sitä kautta vapaampi. Tätä olen kaivannut koko elämäni, vapautta. Koen olevani päivä päivältä vapaampi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti