Elämässä vastaan tulleet tilanteet ovat auenneet minulle kokoajan uudella tavalla. Olen nähnyt kanssakäymisen miehen kanssa toisin kuin aiemmin. Kun mies toimii tietyllä tavalla, en enää pohdi miehen käytöstä, vaan mitä hänen käytöksensä herättää minussa.
Mieheni on viettänyt omaa aikaa. Se on nostanut närkästyksen pintaan. Olen nyt ymmärtänyt, että koen mieheni hylkäävän minut. Olen vihainen, että hän jättää minut yksin. Kiukku nousee pintaan myös siitä, jos joudun hoitamaan lasten asioita pääosin yksin. Koen, etten saa tukea, vaan minun täytyy selvitä yksin.
Nämä tilanteet nostavat lapsuuden tilanteet ja tunteet pintaan. Olen vanhemmilleni vihaisia, että he hylkäsivät minut ja minun piti selvitä lapsena yksin. Mies on paljon apuna arjessa, joten kiukku häntä kohtaan on turha. Toki joissakin tilanteissa kaipaan enemmän tukea, mutta kiukun ja vihan taustalla on oikeasti vastaavat tunteet vanhempiani kohtaan.
Olen nyt paljon käsitellyt hylkäämiskokemuksiani ja pettymystä, etten ole saanut tarvitsemaani tukea lapsena. En ole voinut pyytää ihmisiltä aikuisena apua, koska en koe ansaitsevani sitä. Koen heikkoutta ja häpeää olla tarvitseva.
Huh, kuinka helpottavia oivalluksia. Auttaa paljon ymmärtää, miksi minun on vaikea pyytää apua ja ottaa sitä vastaan. Vaikeinta minulle on, jos joku tarjoaa apua pyytämättä. Epäilen hänen tarkoitusperiä, koska en ole lapsuudessa kokenut vilpitöntä auttamishalua. Haluan silloin osoittaa mieltäni enkä ota apua avosylin vastaan. Olen tosi kiitollinen, että pääsen työstämään todellisia asioita enkä pura mieheeni asioita, jotka eivät hänelle kuulu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti