Huomaan taas, kuinka minulla on paha olla, kun miehellä on paha olla. Otan hänen tunteet omikseni ja yritän ratkoa miehen ongelmia. Lähtökohta avuliaisuudelleni on luultavasti oma ahdistukseni. En kestä pahaa oloa. Toki haluan auttaa myös miestäni, mutta ahdistus estää antamasta tilaa miehelleni ja odottaa hänen avunpyyntöään.
En anna miehen kohdata itse omia tunteitaan ja etsiä hänelle itselleen sopivat ratkaisut. Haluan antaa hänelle ratkaisut, jotka minusta ovat parhaita. En voi tietää, mikä miehelleni on parasta, joten minun olisi kipuiltava itsekseni ja antaa miehen kipuilla omat kipunsa. Vaikeaa se tulee olemaan, koska en voi kontrolloida, mutta se on molempien parhaaksi. Siihen kun voisin luottaa ja uskoa selviytyväni elämäni eteen tuomiin haasteisiin. Tai tiedän selviytyväni, mutta vaikeissa tilanteissa sisäinen lapseni hätääntyy ja itseni kuuntelu ei onnistu. En pysty pelossa lohduttamaan sisäistä lastani, jolloin usko selviytymisestä jää järkitasolle. Olen silloin erittäin hädissään.
Tällä postauksella päästän irti näistä asioista. En ole vastuussa miehen hyvinvoinnista. Voin auttaa häntä omien resurssien mukaan, mutta hänen pyynnöstään. En lievittääkseni ahdistustani. Minun on itse käsiteltävä ahdistukseni vaikuttamatta miehen ratkaisuihin. Nyt sen teen. Muuten en pääse asian kanssa eteenpäin. Ehkäpä tätä kautta saan mielenrauhan toisten pahan olon sietämisessä. Siltä kun ei voi välttyä. En halua auttaa muita vääristä syistä. Silloin ei autettava eikä auttaja voi hyvin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti