Keskustellessani mieheni kanssa harmittelen, että meille ei useinkaan synny kunnon keskustelua. Mies ei oikein sano mitään, vaikka annan hänelle tilaa. Minä taas herkästi otan tilan, jos hän ei sitä ota. Ymmärrän, että olen aiemmin käyttäytynyt epäkunnioittavasti, mikä osaltaan saattaa vaikuttaa hänen käytöksensä.
Positiivista on se, että alun "keskustelun" jälkeen mies aktivoituu ja päästään todellisten asioiden pariin.
Tänään ymmärsin, että minusta tuntuu pahalta, kun mies vaikenee. Tämä johtunee siitä, että äitini käyttäytyy juuri samalla tavalla. Hän ei sanonut mitään, kun hänellä oli vaikeaa. Se herätti minussa lapsena tunteita. Koin ainakin syyllisyyttä ja pelkoa. Syyllisyyttä siitä jos olin tehnyt jotakin väärin ja pelkoa siitä mitä hiljaisuudesta seuraa. Pelkäsin, että minut hylätään.
Ehkäpä nyt osaan suhtautua toisin mieheen, kun hän ei puhu mitään. Minun on annettava hänelle tila ja odotettava.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti