Viime päivät ovat olleet vaikeita. Minun on ollut vaikea pysähtyä asioiden äärelle. Pakenen kipua, surua, joka on seurausta yksinäisyydestä ja kaipuusta saada olla osa jotakin tärkeää. Tuntea rakkaus, iho, yhteys, hyväksyntä ja tuki. Tuntea olevansa rakastettu, haluttu, kaivattu ja ainutlaatuinen ihmiselle, jota rakastan. Ihmiselle, jonka kanssa suhde on kirjoitettu tähtiin. Suhde, joka on vuosituhannen rakkaustarina. Tulla nähdyksi ja kuulluksi hänelle juuri sellaisena kuin olen ja silti tuntea olevansa täydellinen sellaisena kuin on.
Tänään pysähdyin sen äärelle ja uskalsin tuntea siitä ainakin osan. Tuntea painetta rintakehässä, palleassa ja kaulassa. Samalla uskaltautua antautumaan rauhaan, keveyteen ja lämpöön. Antaa kyynelien valua pitkin poskea ja hyväksyä se, mitä juuri tässä hetkessä on. Hyväksyä ennen kaikkea kaipuu sielunkumppanin syliin. Hyväksyä, etten jaksaisi enää tällaista. Hyväksyä kipu, jota tunnen yksinäisyydessä. Hyväksyä yksinäisyys. Hyväksyä elämä tällaisena kuin se nyt on tässä hetkessä näiden asioiden äärellä.
Tuntuu hyvältä päästä tällaiseen pisteeseen. Antaa kaiken olla sellaisena kuin se on ja uskaltautua tuntemaan se. Asiat jäävät minulla vajaiksi, jos en tunne asioita. Tuntuu hyvältä, ettei ole tarvetta paeta. Paremmalta tuntuu hyväksyä asiat sellaisena kuin ne ovat ja tuntea ne kuin juosta karkuun ja elää sumussa.
Olen kulkenut ison matkan tässä asiassa. Olen tuntenut vihaa, kun olen jäänyt tärkeitä asioita vaille. Se on muuttunut suruksi, että näin on päässyt käymään elämässäni. Surun takaa on avautunut kaipaus kohti rakkautta ja sieluntason yhteyttä ja nimenomaan parisuhdetta. Olen saanut tuntea myös hyväksyntää tätä tilannetta ja tuntemuksia kohtaan. Kaikki on ok juuri näin, kun ne nyt ovat. Voin hengähtää ja levätä tässäkin hetkessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti