Arjesta irtiotto on ollut elämäni parhaimpia päätöksiä koskaan. Matkan lähestyessä loppua minua alkoi kuitenkin ahdistaa. Ensimmäinen ajatus oli tyypilliseen tapaansa, että nytkö olen saanut tarpeekseni kodin ilmapiiristä. Nytkö on ratkaisevan siirron aika.
Tunsin kehossa ahdistusta voimakkaasti. Minulla ei ollut kiire minnekään, joten hakeuduin rauhalliseen paikkaan veden äärelle. Matkalla rauhalliseen paikkaan päässäni alkoi soida Anna Abreun esittämänä Mä annan sut pois -biisi.
Päästyäni miellyttävään paikkaan soitin tietenkin kappaleen, joka oli aiemminkin irrottanut minusta itkun. Kuunnellessani aloin tuntea kyyneleet yksi kerrallaan valuvan pitkin poskia sadepisaroiden kanssa. Aluksi koin halua päästä mieheni syliin. Halusin näyttää hänelle heikkouteni ja itkeä siinä. Se ei minulta yleensä onnistu. Toiveeni kertonee siitä, että sitä kuitenkin haluaisin ja haluan olla siinä itse aloitteellinen ja rohkea.
Seuraavaksi itkun nosti pintaan ajatus siitä, että olen muuttunut. Enää en palaa vanhaan. En enää osaa olla pidättyväinen, vaan minulla on tunteet ja mielipiteeni. Minä olen oman elämäni ohjaksissa ja vastuussa itsestäni. Itkin, itkin ja itkin. Päästin irti menneestä ja vanhasta minästä. Minäkin voin olla rohkea ja ihailtava. Minullakin on oikeus olla minä ja elää minunnäköistä elämää niin kuin meillä kaikilla <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti