Välillä tuntuu, että itkeäkö vai nauraa. Elämä näyttää minulle kauneuttaan ja valoa parhaalla mahdollisella tavalla, vaikka samalla pudottaa isoimman pommin, mitä tähän mennessä on elämässäni vastaan tullut. Kaikki suurimmat pelkoni tulevat vastaan eron jälkeen. Ajattelin, että vaikeudet alkaisivat helpottaa eron myötä, mutta se laukaisikin vyyhdin, johon en voinut vaikuttaa.
Voisin tuntea vihaa ja katkeroitua kokemuksistani, mutta vastoinkäymiset ovatkin kuorineet minusta jotakin hyvin kaunista. Olen löytänyt kiitollisuutta jokaisesta kokemuksesta. Näen sen valon, mitä niiden takana on. Samalla kokemukset ovat päästäneet lähemmäksi sisintäni. Olen siihen paremmin kosketuksessa, vaikka vielä huomaan kontrolloivani. Haluan näyttää sisimpäni muille, mutta en kykene siihen, koska se pelottaa minua.
Haluan näyttää olevani herkkä ja haavoittuvainen. Olen tunteellinen, mutta se puoli ei näy muille. Haluan tukea ihmisiä, mutta silloin minun herkkyys paljastuisi ja siksi olen mieluummin vellonut omissa ongelmissani. Tämäkin muuri on murtumassa, mikä vie minut taas askeleen kohti minuutta. Valoa on näkyvissä pimeydestä huolimatta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti