Olen eroni jälkeen ollut pelkojeni äärellä monin eri tavoin. Olen pohtinut, koska elämäni tuo terveyteen liittyvät asiat käsittelyyn. No nyt. Olen aina pelännyt sairauksia, koska lapsuudessani jouduin kohtaamaan niitä lähipiirin vuoksi paljon. Turvattomana lapsena sairaalaympäristö, tuen puute ja epätietoisuus läheiseni olosta saivat minut pelkäämään sairaaloita, sairaita ihmisiä ja sairauksia. Minut jätettiin yksin pelkojeni kanssa.
Rohkaistuin kohtaamaan asian menemällä pieneen toimenpiteeseen. Olin ylpeä, että uskalsin kohdata "vapaaehtoisesti" traumani. Ikävä kyllä jokin päätti, ettei se riitä. Toimenpiteestä parantuminen on ollut kivinen tie. Koin olevani voitonpuolella, kunnes aloin kärsiä kovista kivuista. Kivut eivät liittyneet toimenpiteeseen. Oli pakko mennä lääkäriin tarkistamaan tilanne. Sieltä tuli lähete sairaalaan. Olin yllättävän tyyni kaikesta huolimatta. Koin rauhaa, vaikka pelko oli myös leikkaukseen joutumisesta. Tiesin selviäväni. Ensimmäistä kertaa elämässä olin näin tyyni pelkoni äärellä.
Jouduin osastolle, mutta en pelännyt. Minulla oli rauha. Tuntui hassulta, että olin välillä jopa onnellinen ja kiitollinen. Mielessäni pyöri tuntemusten aikana, että enhän vedä näitä tapahtumia lisää puoleeni, vaikka koen myös nautintoa. Nautintoa pelon keskellä ja sen kohtaamisesta.
Nautin olostani, joka seuraa pelkojen kohtaamisesta. Vau mikä mielenrauha minut yleensä lopulta valtaa. Minä pystyn! Minä selviän! Minussa on voimaa, jota en tiennyt olevan enkä uskonut minusta löytyvän. Tunne on huikea ja kiitollinen. Tätäkö se parhaimmillaan voi olla? Pelon kanssa voi elää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti