En ymmärrä, mikä minulla nyt on. Suru täyttää mielen. On fiilis, että jostakin pitäisi luopua; mutta kohteesta en saa kiinni.
Minun oli tarkoitus eilen heittää opiskeluaikaiset muistiinpanot pois. Paljon heitin, mutta suurin osa jäi heittämättä. Ajattelin tapani mukaan, jos tarvitsin niitä.
Vaikka en heittänyt kaikkea roskiin, niin minut täytti suru. En saanut surusta kiinni. Oliko se surua siitä, etten saanut niitä heitettyä roskiin? Pettymys itseäni kohtaan? Surua siitä, etten opiskeluaikoihin pääse enää? Ehkä muistiinpanoilla on minulle symbolinen arvo.
Suru ja haikeus tuntuivat pahalta ja ahdistavalta. Samalla nousi pintaa suru elämän tärkeimmistä asioista. Miksi en osaa rakastaa lähimmäisiäni? Miksi materiaali on minulle tärkeää? Minulla ei ole paljon tavaraa enkä osta paljon tavaraa. Kyse on enemmän siitä, että ne saavat liian suuren merkityksen ja vaikeus on luopumisen vaikeus.
Haluan oppia arvostamaan tärkeitä ihmisiä elämässäni. Haluan luoda terveen suhteen tavaroihin. Ehkä muistiinpanoillani on symbolinen arvo luopumisessa, joista on vain luovuttava. Olenkin eilisen ja tämän päivän miettinyt, jos heittäisin muistiinpanot suosiolla roskiin. En ole kaivannut niitä näiden vuosien ajan, joten tuskin nytkään. Ajattelin, jos lukisin ne kertaalleen läpi ja heittäisin sitten roskiin. Aika vain on niin rajallista. Roskiin ne on heitettyä, vaikka ahdistaa. Muistiinpanojen mukana lähtee toivon mukaan myös se, josta pidän kiinni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti