Tekis mieli huutaa lapsille: "Painukaa vittuun!". On tehnyt mieli huutaa jo monen päivän ajan, vaikka välillä on tosi hyvä olo. En jaksa lasten temppuiluja ja ennen kaikkea tottelemattomuutta. Huudan, kun lapset eivät tottele. Viha nousee mielettömiin sfääreihin. Mä niin vihaan lapsiani ja ikävä kyllä koen sen oikeutetuksi, mitä se ei todellakaan ole.
Vihan keskellä ajatus lähtee jatkamaan matkaansa ja viha siirtyy omiin vanhempiini. Ne on vihannut mua, kun olen ollut lapsi. Siksi mäkin vihaan omia lapsiani. Kiitti vaan äiti ja isi.
En ole ollut isäni kanssa tekemisissä pariin vuoteen. Nyt tuli olo, että haluan poistaa kaikki yhteystiedot, vaikka yhteydenpito on ollut nolla molemmin puolin jo pidemmän aikaa.
Olen jonkin aikaa miettinyt, mistä en osaa päästää irti. Tällä hetkellä kyse on ilmeisesti juurikin tästä vihasta. Vihasta, että mua on kohdeltu huonosti. Siitä, että olen ollut pakollinen paha. Siitä, että minusta on haluttu tehdä toisten toiveiden mukainen. Siitä, että ihmiset ovat olleet kanssani vain hyötymistarkoituksessa.
Viha purkautuu lasten kanssa, koska heidän kanssaan joudun luopumaan isosta isosta itseäni TAAS KERRAN. MILLOIN ON MINUN VUORON? MILLOIN?
Nyt haluaisin luopua kurjasta kohtalosta, koska menneisyydelle en voi mitään. Lapset ovat syyttömiä enkä halua heidän joutuvan sijaiskärsijiksi. Nykyhetkessä on pitkälti tyydyttävä kohtaloon, mutta itseäni en halua kadottaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti