Käsittelyyni tuodaan voimakkaasti lapsuuden hylkääminen. Joka puolelta ihmiset ottavat minuun etäisyyttä ja jopa hylkäävät. Tunteeni nousevat pintaan. Pelko ja suru ovat päällimmäisiä.
Olen eron jälkeen ollut tiivisti yhteydessä yhteen ystävistäni. Kuvaisin suhdetta läheisriippuvaiseksi. Otin kerran etäisyyttä ja sanoin, etten pysty näin tiiviiseen yhteydenpitoon. Koin toisinaan jopa velvollisuudeksi kertoa kuulumisiani. Taas suhde alkoi muodostua liian symbioottiseksi. Nyt hän sanoi, että on parempi kulkea omia polkuja. Sitä en tiedä, mitä se käytännössä tarkoittaa. Hänkään ei osannut sanoa.
Surin kovasti ja syvältä tätä hylkäämisen kokemusta, mutta nyt olen kiitollinen, etten takerru häneen. Olen kiitollinen myös siitä, että sain hänen kanssaan kokea sen, mitä koin. Kiitollinen myös tästä hylkäämisestä. Ei ole minun edunmukaista olla toisesta riippuvainen. Tätä mietin itsekin, kun taas yhteydenpito alkoi mennä liian tiiviiksi. Nyt olen helpottunut, että olen "vapaa".
Tuntuu myös hyvältä käydä ystävän kanssa tämä läpi. Se ei tunnu niin raskaalta kuin jos kumppanin kanssa kävisin saman läpi. Ehkä minä alan tottua hylkäämiseen ja siihen, ettei se ole niin paha asia kuin miltä se ennen asioiden käsittelyä on tuntunut. Minä alan eheytyä hylkäämisen kokemuksista.
Opin sen, että minua yritetään saada seisomaan omilla jaloillani ja omassa voimassani. On tärkeää kuunnella itseäni joka asiassa ja tehdä päätökset itseä kuunnellen. Myös tunteiden kuuntelu on tärkeää eikä mennä niiden mukaan. Etenkin tunteen vallassa olisi hyvä rauhoittua ja ottaa omaa tilaa eikä soittaa heti jollekin. Kiitos näistä oppiläksyistä <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti