Tyhjä olo. Olo on yksinäinen. Minulla on ihmisiä ja kavereitakin ympärilläni, mutta tosi ystäviä on vähän. Kun yritän lähestyä ystäviä, jotta meistä voisi tulla läheisempiä, en saa vastakaikua. Olen alkanut tutustua uusiin ihmisiin, mutta en pääse sille etäisyydelle kuin haluaisin. Avautumiseni myötä ihmisiin on ollut helpompi tutustua. Ehkä lähemmäksi pääseminen edellyttää edelleen muutosta itsessäni.
Tuntuu pahalle. Olen surullinen tilanteesta. Odotanko liikoja? Enkö osaa arvostaa sitä mitä minulla on? Pelkäänkö, että minua pidetään omituisena, kun läheisiä ihmissuhteita ei ole. Onko oloni pahempi juuri siksi, että pelkään muiden reaktioita ja ajatuksia enemmän kuin itse tilannetta?
Olen päästänyt ihmisistä irti, jotka eivät anna minulle sitä, mitä ystävyydeltämme odotan. En ole välejä katkaissut, mutta henkisesti olen heistä luopunut. Vai olenko? Kaipaan heidän olevan yhteydessä minuun, vaikka en ole heihin yhteydessä. Selvästi olen monessa ihmissuhteessa ollut suhdetta ylläpitävänä.
Miksi kaipaan sellaisen perään, mikä ei anna minulle tarvitsemaani? Jotta minun ei tarvitsisi olla yksin? Jotta minun ei tarvitsisi kohdata totuutta huonoista ihmissuhteista? Jotta saisin hyväksynnän? Jotta minun ei tarvitsisi kohdata oman hyväksynnän puutetta?Yksiselitteistä vastausta minulla ei ole. Sen tiedän, että haluaisin luopua surustani ja haikailuistani ja jatkaa elämää eteenpäin. Haluan myöntää, että ihmissuhteeni elämässä ovat olleet huonoja ja menneelle en voi mitään. Tulevaisuudelle voin. Minulla vain ei ole tietoa siitä, miten jalkaisin elämääni. Luultavasti menneen hyväksyminen on seuraava askeleeni. Ehkä sen jälkeen asiat alkavat edetä omalla painollaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti