Aiemmin pohdittua.
Olen tunnustellut, mitä kehoni yrittää viestiä minulle. Taas on puristanut kyljestä. Olen melko varma, että puristus liittyy anoppiini, jota näen viikonlopun aikana paljon.
Meidän välit on viileät, mutta tulemme silti juttuun. En silti pysty olemaan hänen kanssaan paljon. En halua olla juurikaan hänen seurassaan, vaan hakeudun muualle.
Tuntuu kurjalta olla hänen kanssaan, koska hänen läsnäolonsa aktivoi minussa paljon negatiivista. Toivon kovasti hänen hyväksyntää, mutta en koe sitä saavani. Kuinka voisin kokea sitä,jos en itsekään arvosta itseäni?
Anoppi on kova arvostelemaan muita, joten luultavasti siksi ajattelen hänen arvostelevan minuakin jatkuvasti. Näin ei luultavasti tapahdu, niin usein kuin ajattelen, vaikka niin arvostelua usein tapahtuukin. Tuntuu vain pahalta, että anopin pitää kaikkea arvioida eikä hän osaa ottaa asioita sellaisenaan tai nauttia asioista. Minussa on hyvin paljon samaa ja siksi en sitä anopissa siedäkään.
Tuntuu pahalta, että hän kommentoi lapsilleni asioita negatiiviseen sävyyn. En uskalla puuttua niihin, etten huonontaisi välejä entisestään. Minun ei pitäisi ajatella edes asiaa, koska puuttumatta jättäminen voi jättää omaan lapseeni kurja fiiliksen. Miksi ajattelisin välejäni anopin kanssa, kun lapseni on tärkeä? Koska toivon olevani hänelle tärkeä. Miksi toivon olevani hänelle tärkeä? Koska en ole ollut kenellekään tärkeä, koska haluan tuntea, mitä on olla tärkeä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti