Pohdin jokunen päivä sitten kuolemaa ja siihen liittyviä tunteita. Keskustelin aiheesta mieheni kanssa. Meidän välillä oli lämpöä. Huomasin, että minun oli vaikea päästää miestäni lähelle, koska minua pelotti ja hävetti.
Minua hävetti myöntää, että oli menkat, vaikka hän siitä tiesi. Tuntui vaikealta, että mies hyväksyisi minut, kun olen "epänormaali". Miten joku voi hyväksyä tällaisen puolen naiseudesta? Ongelma tuntui olevan enemmän minun kuin mieheni.
Huomasin myös pelkääväni, ettei minua hyväksyttäisiin tällaisena ja siksi on ollut helpompi pysytellä etäällä.
Minulla oli hyvä olla miehen lähellä. Koin suurta lämpöä. Aloin ymmärtää, etten ole uskonut jonkun voivan hyväksyä minua juuri tällaisena. En ole voinut hyväksyä, että joku voisi rakastaa minua. Aloin uskoa, että mieheni voisi rakastaa minua. Minua alkoi itkettää, kun oivalsin tällaista. En silti voinut näyttää täysin surua. Suudellessa kyyneleet valuivat pitkin poskia, mutta lohduton itku jäi uupumaan.
Ymmärsin myös, että vatsan puristus ja pelko helpottivat rakkaudenilmapiirissä. Kunhan uskon rakkauteen ja koen sitä, niin voin paremmin. En ole voinut päästää irti siitä, että joku voisi oikeasti rakastaa minua ja siten hyväksyä minut. Kunhan siihen kykenen, niin fyysiset oireet luultavasti helpottuvat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti