Viikonloppu on ollut syvältä. Olen ollut voimaton. Mies on ollut pinna kireällä, koska tekemistä on paljon. Mies valittaa, etten tee mitään. Hän ei osaa arvostaa minun antamaani aikaa lapsille eikä arjen pyörittämistä, jos on paljon muutakin tekemistä. Miehen viha purkautuu lapsiin ja välillä minuunkin. En vain enää jaksa kuunnella sitä ties kuinka monetta päivää. Tässä on ollut pitkiä hyviä aikoja, mutta nyt on ollut huonompia.
Eilen mies purki epätyypillisesti vihaansa minuun. Väsähdin siitä totaalisesti. En jaksanut tehdä mitään. Kaipa se kertoi siitä, että en koe ansaitsevani sitä. En halua sitä. Suututti, ettenkö ansaitse parempaa. Lamaannuin aivan totaalisesti. Onneksi vain hetkellisesti, mutta ilmeisesti kehoni yritti viestiä minulle jotakin. Uskoisin kehon haluavan viestiä minulle, että ottaisin rauhallisesti. Sitä ainakin mieleni haluaa. Mies vain suorittaa, joten olemme törmäyskurssilla.
En halua enää suorittaa. Haluan osata pysähtyä ja nauttia hetkestä. Haluan kuunnella itseäni ja toteuttaa itseäni. Haluan aikaa perheelle ja parisuhteelle. Mies taas asettaa kaikki tekemiset etusijalle. Voi olla hyvä, että toinen meistä hoitaa asiat. En silti usko, etteikö me molemmat voitaisiin nauttia elämästä ja asiat silti hoituisivat. Minun on otettava enemmän vastuuta ja miehen luovutettava taakasta.
Olen oppinut näkemään stressin yhteyden mieheeni ja antanut mennä läpi sormien, mutta nyt on ollut liikaa. Ero taas käy mielessä, mutta en tosissani sitä mieti. Muuten voisin miettiä, jos ei olisi ollut hyviäkin aikoja. Meidän elämämme on ollut vuosia hektistä ja poikkeustilassa. Odotan elämän rauhoittuvan ensi vuonna, kun suurimmat poikkeudet poistuvat elämästä. Tulevasta ei voi tietää, mutta ajattelin olla haalimatta suurempia projekteja elämään. Voin itse siihen vaikuttaa, silti toivon, etten erehdy suorittamaan ja ottamaan elämään ulospäin hyviltä näyttäviä projekteja. En tarvitse niitä voidakseni hyvin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti