Tänään on ahdistanut ja puristanut vatsaa. Uskon syyn olleen selvä. Kuulin entisen koulukaverini kuolleen. Emme olleet läheisiä, mutta hänen avoimuutensa vuoksi tiesin hänestä paljon. Ahdisti ja ahdistaa ajatella, että nuori ihminen kuolee onnettomuudessa. Hän on läheisin ihminen, joka minulta on kuollut, jos ei etäisiä isovanhempia lasketa.
Uskon nyt jämähtäneeni tähän tapahtumaan kiinni. Ajatukseni pyörii paljon asian ympärillä. En osaa antaa itselleni lupa tunteisiin ja jatkaa sitten elämää. Tunteeni tapahtumasta ovat pelko ja suru, mutta pelko on hallitsevampi. Todennäköisesti siksi, että en uskalla kohdata tunteitani sen takana.
Uskon tässä tapauksessa olevan pelon ydin eli kuoleman pelko. Olen nyt yksin ja minua pelottaa. En uskalla mennä joka huoneeseen. Olen hyvin ahdistunut ja monet pienet asiat säikyttävät minua. Pelkään kuolleen tuttuni olevan täällä jossakin. Pelkään hänen lähettävän minulle merkkejä. Ei hän sitä ole tehnyt, enkä tiedä uskonko sellaiseen. Pelko vain on saanut vallan. En ole paniikissa, mutta ahdistunut ja säikky.
Pohdin tänään kuoleman pelon taustoja. Pelkään luultavasti kaikista eniten luopumista tästä kaikesta. Pelkään myös, mitä tapahtuu tämän elämän jälkeen. Minulla ei ole mitään ajatusta siitä, jatkuuko elämä tämän jälkeen vai ei. Epävarmuus ja luopuminen, minulle vaikeimmat asiat joutuu kohtaamaan kuolemassa. Jos elämä ei jatku muualla, sitten ainakin olen pelännyt turhaan.
Fyysiset ongelmani alkoivat, kun mummoni kuoli. Mummoni kuolemaan järkeilin. Ajattelin, että mummolleni oli parasta kuolla. Olihan hän vanha ja sairas ihminen. Ei jatkuva sairaalassa rajaaminen ole kiva asia. Ajatuksillani on ollut perää. Uskon, että järkeilyn avulla yritin peittää tunteeni. En uskaltanut kohdata kipu, surua, menetystä ja rakkautta. Tilanteeni paheni isäni ison elämänmuutoksen myötä. En luultavasti tässäkään tapauksessa uskaltanut kohdata juuri samoja asioita kuin mummon kuolemassa.
En ole koskaan pystynyt hyväksymään missään asioissa mainitsemiani kipua, surua, menetystä ja rakkautta. En ole voinut kohdata sitä, että minuun sattuu. Eihän kukaan ole koskaan lohduttanut minua. Kukaan ei ole huomannut, että minuun sattuu. Koska kukaan ei ole lohduttanut, olen joutunut tukahduttamaan myös suruni. Olen järkeistänyt asiat, jotta suru ei nousisi pintaan. En ole voinut luopua mistään, koska epävarmuus pelottaa ja koen surua ja kipua. Minulla ei ole turvaa, jotta jaksaisin elämässä eteenpäin. Pidän mieluummin kaikesta huonosta kiinni kuin otan riskin saada hyvää. Jättämällä hyvän taakse, voisin saada rakkautta. Nyt etsin itsestäni voimaa kestää elämässä ikävätkin asiat, jotta saan myös rakkautta. Se mikä on koko edellä esittämäni ketjun perusta, on pelko. Pelkään enkä uskalla rikkoa ketjutusta.
Nyt pitäisi uskaltaa rikkoa ketjutus. Pitäisi uskaltaa kohdata kaikista vaikeimmat asiat. Mikään elämässä ei ole lopullista, vaikka kuinka taistelisin sitä vastaan. Jossakin vaiheessa viimeistään on kohdattava väistämättä totuus. Miksi en tekisi sitä nyt?
Miten kohtaan totuuden tällaisessa asiassa? Anna pelolle vallan? Miten? Miten anna luvan kokea pelkoa niin ettei se jää sisälleni? Nyt vellon pelottavaa asiaa ja pelko muuttaa sisälleni asumaan. Se haluaa ulos. Se tekee minulle huonon olon. Välillä teki mieli oksentaa. Pääosin tunne puristusta vatsassani.
Onko puristukseni vatsassa sekä mummoni kuoleman että isäni elämänmuutoksen aiheuttamaa tuskaa, joka nyt aktivoituu entisestään? Olenko nyt valmis ottamaan kaiken tuskan vastaan, kun pääsen nyt taas entistä lähemmäksi pelkoa. Tuntuu vaikealta selvitä tästä yksin. Haluaisin mieheni viereen. Jos hän pystyisi antamaan turvan, jotta voin itseä tuskan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti