Seesteisyyden jälkeen minut on täyttänyt suru. Suru siitä, miten minun asiani ovat olleet ja miten ne ovat. Olen surullinen myös muiden puolesta. En silti täysin ole saanut surustani kiinni. Ehkä en uskalla kohdata sitä.
Olen alkanut huomata itsessäni muutoksia. En vain pysty joitakin asioita tekemään vastoin sisäistä ääntäni. En enää pysty olemaan ihmisten kanssa tekemisissä, joiden kanssa voin pahoin.
Olen myös saanut yhdisteltyä palaset kohdilleen mieheni lähestymisyrityksiin. Minun on vaikea lämmetä hänelle, koska hän ei muulloin lähesty ellei halua seksiä. Voin melkeipä pahoin, koska en kelpaa muuten lähelle. Ainoastaan silloin, jos olen aloitteentekijä, hän ei häitistele pois.
Voin tänään pahoin, kun lähestyin miestäni. Hän alkoi valittaa väsymystä. Jouduin lähtemään pois paikalta. En kestänyt hänen negatiivisuuttaan. Ihanaa, että en ole valmis mihin vain. Silti suru täyttää minut. En tiedä johtuuko suru totuuden kohtaamisesta vai luopumisesta. Tuntuu surullisilta oma tilanne, että olen tässä pisteessä. Olen myös surullinen miehen pahoinvoinnista.
Muutoksen on selkeästi parempaan päin. Olen löytänyt entistä enemmän itseäni. Suru silti vie enemmän tilaa kuin ilo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti