Nukuttaessani esikoista tunsin yhtenä päivänä vihaa, koska hän ei meinannut rauhoittua. Kävin sisäistä taistoa oman vihani kanssa. Olin aikeissa sanoa, että lähden pois, jos hän ei rauhoitu. Onneksi ymmärsin, että olisin uhkaillut hylkäämisellä. Uhkaamisen sijaan aloin puhua hänelle, etten hylkää häntä. Aloin puhua hänelle, kuinka tärkeä hän on. Esikoinen rauhoittui välittömästi ja nukahti nopeasti. Koin suurta rakkautta häntä kohtaan.
Rakkauden tunne täytti minun myös tänään, kun anoppi sanoi, että esikoisen silmät näyttävät surullisilta. Ajattelin, että aion antaa esikoiselle paljon rakkautta, jotta ilo täyttäisi hänet. Miksi minulla on lapsia, jos en anna heille sitä, mitä he ansaitsevat?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti