Oma riittämättömyys on iso ongelmani. Muutama päivä sitten, joku kysyi, olenko ankara itselleni. Aloin itkeä. Riittämättömyys vie minulta voimia. Koen, etten riitä lapsille. En pysty antamaan heille niin paljon aikaa, kun he ansaitsisivat. Koen, etten ole tarpeeksi hyvä työelämässä jne.. Koen riittämättömyyttä ihmissuhteissa. Koen riittämättömyyttä monella elämänosa-alueella.
Elämäni on ollut yhtä suorittamista, kun en osaa vetää rajoja siihen, koska olen tehnyt tarpeeksi. Ulkoa annetut deadlinet ovat minulle olleet tärkeitä, silloin joku määrittelee raamit. Muuten hioisin asioita loputtomiin. Jäisin tekemisen kehään, josta en pääse pois.
Olen alkanut pohtia syitä omalle riittämättömyydelle. Näen, etten ole kotoa saanut apua rajojen asettamiseen. Ei ole autettu siinä, että aina voi tehdä paremmin, mutta on osattava antaa periksi ja todettava, etten pysty parempaan näissä raameissa.
Toinen syy, mikä selittänee jatkuvaa tarvetta parantaa asioita on, halu olla hyvä ja saada positiivista palautetta. Yritän enemmän ja enemmän, jos tällä kertaa saisin huomiota ja mielellään kiitosta. En lapsena saanut omana itsenäni huomiota, joten yritin saada sitä suoritusten avulla. Sekään ei toiminut, joten yritin enemmän ja enemmän ja aina vain enemmän. Vein itseni äärirajoilla. Siltikin vain yritin lisää. Olin väsynyt, mutta en välittänyt. Kun sain äitiyden myötä etäisyyttä työelämään, olen alkanut ymmärtää asiaa paremmin.
Järki sanoo, että hyväksynnän hakeminen suorittamalla, vie ilon tekemisestä. Uskon, että suorittamalla todellisuudessa alisuoriudun. Keskityn liikaa onnistumiseen ja epäonnistumiseen eli pohjimmiltaan siihen, että kelpaanko tällaisen, hyväksyntääkö minua.
En enää halua yrittää antaa itsestäni enemmän kuin minulla on annettavaa. Ei minun tarvitse. Ei sillä ole väliä, mitä ihmiset ajattelevat. En tarvitse heidän hyväksyntää suoritusten kautta enkä muutenkaan. Taas on kyse itseni hyväksymisestä. Olen hyvä itsenäni. Suoritukset eivät määrittele hyvyyttäni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti