Syyllisyys ja syyllistäminen ovat puhuttaneet minua viime päivinä. Oltiin kyläilemässä paikassa, jossa useinkin käydään. Siellä minun syömisiäni vahditaan tarkkaan ilman syytä. Kysellään, miksi en syö jotakin. He tietääkseni tietävät ruokarajoitteeni, mutta eivät noteeraa niitä. Sinällään se ei ole ongelma, koska en yleensäkään tee siitä ongelmaa. Syön mitä voin. Se enemmänkin harmittaa, että he noteeraavat muiden ruokarajoitukset. Miksi ei minun, kun muutenkin seurataan syömisiäni?
Harmittaa, että kyseinen ihminen jättää minut ulkopuolelle. Usein ulkopuolisuuden tunne tulee ruokaan liittyen. Hän ei esimerkiksi tarjoa minulle jotakin, mitä muille tarjoaa, vaikka istuisin saman pöydän ääressä. Ruoka ja lihavuus ovat kyseiselle ihmiselle vaikea asia. Ehkä siksi hän käyttäytyy niin kuin käyttäytyy. Ei se silti selitä sitä, miksi minä olen hänen uhrinsa. Luultavasti ulkoisessa olemuksessani on jotain sellaista, mitä hän kadehtii.
Kyseinen ihminen mielellään syyllistää minua siitä, etten ole lihava ja minähän syyllistyn siitä. En halua kenellekään pahaa, joten koen syyllisyyttä hänen pahasta olostaan ja ennen kaikkea siitä, että olen tällainen. Syyllistyn siitä, että herätän toisessa kateutta ja siten nostan hänen pahan olonsa pintaan.
Minun ei tarvitsisi ottaa toisen tunteita ja taakkoja omakseni, mutta se tulee selkäytimestä. Samalla tavalla syyllistyn siitä, kun mieheni on lapsilleni vihainen. Koen olevani syyllinen eli syyllistyn ja siksi oma viha puskee pintaan. En enää hyväksy sitä, että minua syyllistetään turhasta tai minä syyllistyn turhasta. Reaktioni kertoo halusta muuttua. Halusta hyväksyä itseni tällaisena ja antaa toisen kantaa oma takkansa itse. Minun ei tarvitse tuntea syyllisyyttä, jos toisella on paha olo. Kannan vastuun ensisijassa itsestäni ja lapsistani.
Kuormitan itseäni liikaa sillä, että syyllistyn aivan turhaan. Heti jos jotakin tapahtuu, jossa syyllistä ei saada selville, stressaannun. Pohdin, että toinen ajattelee minun tehneeni väärin, mutta en vain tunnusta. Oloni on hyvin epämiellyttävä, vaikka uskon ja toisinaan tiedän olevani syytön.
Olen alkanut tunnistaa tilanteita, joissa syyllistyn. Silloin yritän hokea itselleni, että olen syytön. Minun ei tarvitse ottaa toisen tunteitani itselleni eikä siten syyllistyä. En vielä ole uskaltanut kohdata toista kasvotusten tällaisissa tilanteissa, vaan mieluummin pakenen. Olen silti iloinen, että olen uskaltanut kohdata turhan syyllistymisen. En luultavasti ole vielä täysin vakuuttunut syyllistymisen tarpeettomuudesta, koska pelko hallitsee tilanteen loppuun viemistä. Seuraavalla kerralla vien asian loppuun asti vieraankin ihmisen kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti