Fiilikset ovat tällä hetkellä yllättävän seesteiset kaikesta ajatusmyllerryksestä huolimatta. Tänään esikoinen oli niin jääräpää kuin vaan voi. Pysyin aika rauhallisena, mutta olin tiukka. Pidin "uhkailuistani" kiinni. Se satutti esikoista ja sitä kautta myös minua. En silti antanut periksi, vaikka toivoin hänen nöyrtyvän. Olin hänelle silti turhan tiukka. Koin vihaa tilanteessa.
Jostakin vihan keskellä tajuntaani asti pääsi ajatus erosta. Ymmärsin, että kiukkuni taustalla on mieheen liittyvät asiat, minkä lapseni nosti pintaan. Lähetin miehelleni heti viestin, että taidamme haluta eri asioita. Ero?
Mieheni ei ilmeisestikään ymmärtänyt viestini vakavuutta. Hän ajatteli, että minulla on ollut huono päivä. En sanoisi päiväni olleen erityisen huono, vaikka otimme yhteen esikoisen kanssa.
Viittaukseni eroon ajankohdasta huolimatta ei ollut päähänpisto. Olemmehan sitä pyöritelleet tässä aikamme. Kun sain vihan vallassa ajatuksen erosta ja sen miehelleni ilmaisin, tunsin hyvää oloa. Maailma ei kaatuisi eroon, vaikka se pahalta tuntuisi. Omilleni muuttaminen ei tuntunut ajatuksena pahalta.
Minulle tuli hyvä olo siitä, että lapsia tilanne luultavasti auttaa. Vaikka en puhuisi meillä kotona olleen kulissia, niin sitä se varmaan lapsiin päin on voinut näyttäytyä. Ehkä esikoinen ei reagoisi niin kuin hän nyt tekee, jos kohtaan eron.
Aiemmin eroon liittämäni peikot ovat alkaneet väistyä. Olen alkanut enemmän hyväksymään ajatuksen, että minulle on oikeus rakkauteen. Minulla on oikeus erota rakkaudettomuuden vuoksi. Minä voin myös selvitä yksin. Voin nauttia elämästä myös eronkin jälkeen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti