Olen taas kysellyt äidiltäni kaikkea menneisyydestäni ja niiden mahdollisesta yhteydestä nykyhetkeen. Tulin surulliseksi, kun äitini ei näe asioita ollenkaan niin kuin minä. En minäkään välttämättä näe asioita objektiivisesti, joten en oleta olevani oikeassa. En silti usko, että niin harhoja ajattelen kuin äitini. Äitini mm. väittää minun saaneen lapsena paljon rakkautta. Jos olen saanut paljon rakkautta, niin mihin kykyni rakastaa muita ihmisiä on hävinnyt? Miksi en luota ihmisiin? Miksi en koe saavani nyt rakkautta? Uskon ihmisen, jota on lapsuudessa aidosti rakastettu, osaavan yleensä rakastaa muita. Poikkeuksena mm. traumatisoituneet lapset.
Harmittaa, että äitini yrittää vedota tilanteissani asioihin, joihin hän ei ole itse aikaisemmin uskonut. Pahalta se tuntuu siksi, että hän ei pysty kohtaamaan itseään. Hänen on helpompi vedota asioihin, joihin ei itsekään usko kuin kohdata totuus. Hän kuvittelee antaneensa rakkautta, mutta miksi en koe asiaa niin. Miksi koen äitini olleen lapsuudessa minulle etäinen ja väsynyt meihin? Miksi en koe koskaan tulleeni kuulluksi ja nähdyksi?
Olen vatvonut tätäkin asiaa monesti. En aio jäädä tähän kiinni. Saan olla surullinen, mutta siitä ei tarvitse tulla hallitse tunnetila. Nyt voin tehdä tänään vielä jotakin itselleni mieluisaa, jotta tekisin päätöksen tälle vatvomiselle. Helposti päiväni on mollivoittoinen, kun vatvon ikäviä asioita, joten positiivisen tekemisen luulisi katkaisevan sen. Aion kokeilla sitä.
Olen itsekin käynyt näitä asioita läpi. Itse olin keskimmäinen lapsi ja minulla on keskimmäisen lapsen syndrooma. Olen sanonut tämän äidilleni, mutta hän kieltää ja sanoo että kaikkia on rakastettu yhtä paljon. Olen oppinut hyväksymään tämän hänen näkemyksensä, sillä voin vain todeta, että vanhempani ovat tehneet parhaansa siinä ajassa ja paikassa, niillä tiedoilla ja taidoilla. Minun ei ole syytä lähteä tätä vatvomaan ja pilaamaan suhteita enempää tämän takia. Hyväksyn äitini 100% kaikkine vikoinensa ja virheinensä, kukaan ihminen tai vanhempi ei ole täydellinen. Menneet ovat menneitä eikä niitä voi muuttaa, ainoastaan oman suhtautumisesi voit muuttaa. En sano ettetkö saisi olla vihainen ja pettynyt äidillesi, pura viha ja pettymys ulos kaikkinensa ja anna anteeksi sydämestäsi niin olet vapaa. Itse tein juuri näin.
VastaaPoistaKiitos kommentistasi! On ilo kuulla, että olet pohtinut samoja asioita. Hienoa, että olet hyväksynyt oman tilanteesi. Olen samaa mieltä. Tunteita ei pidä tukahduttaa, mutta niihin ei pidä jäädä kiinni. Etenkin jälkimmäinen on ollut ongelmani. Sitä työstän kokoajan ja vapautta kohden menen. Ihanaa joulunodotusta!
VastaaPoista