Kasvuprosessissani on tällä hetkellä vahvasti kyse itsenäistymisestä. Olen lapsena ollut voimakkaassa riippuvuussuhtessa äitiini. Hän sitoi minua itseensä. Aikuistuessani takerruin poikaystäviin ja vähäinenkin yhteys itseen katkesi.
Lapsen kehityksessä on vaiheita, jolloin itsenäistytään vanhemmista. Valitettavasti uhma ja murrosikä eivät olleet kapina-aikaa minulle. Olen ollut hyvin kiltti ja tottelevainen. Pelkäsin teininä kysyä asioita, jotka olivat monille teineille arkipäivää. Pelko esti toimimasta niin kuin uhmaikäisen tai teinin olisi kuulunut käyttäytyä.
Muuttaessani omilleni asumaan minulla oli loistava tilaisuus itsenäistyä. Sitä teinkin, kun erosin lapsuudenaikaisesta poikaystävästä. En enää hyväksynyt hänen käytöstään. Valitettavasti isäni aloitti itsenäistymisen samaan aikaan. Vanhempien eron vuoksi jouduin symbioosiin äidin kanssa. Siitä irrottautuminen kesti kauan. Taas irtautumisen teki vanhempani eli tässä tapauksessa äitini. En siis vielä kaksikymppisenä saanut irtautua itse vanhemmista.
Irtaantuminen isästä tapahtui isän taholta, kunnes minä lopulta lopetin yhteydenpidon. En enää tarvitse häntä. Hän ei ollut koskaan elämässäni, joten en tarvitse häntä jatkossakaan. Isään viha on ollut selkeä ja vahva lähes aina.
Äitiini vihani on ollut heikkoa äidin hauraiden takia. En halua äidin murtuvan vihani takia. Itsenäistyminen hänestä on tapahtunut viimeisen vuoden sisään. Yhteydenpito on nyt "normaalia" aikuisen lapsen ja äidin yhteydenpitoa.
Samoihin aikoihin olen alkanut muuttaa yhteydenpitoa muihin ihmisiin. Joihinkin olen ottanut etäisyyttä ja joihinkin olen ollut aktiivisemmin yhteydessä. Koen näissä kaikissa suhteissa olleen itsenäistymistä.
Mieheni kanssa itsenäistymisprosessi on näykynyt itselleni varattuna päivänä ja asioiden jakamisena muidenkin ihmisten kanssa kuin mieheni. Eroaikeet ovat myös osa itsenäistymistä. En enää tule suostumaan mihin tahansa, vaan voin asettaa rajani. Prosessi on miehen kanssa vielä kesken. Haluan vielä hieman enemmän aikaa itselleni ja ennen kaikkea liikkumiselle. Yksi ilta viikossa on hyvä, mutta kaipaan vielä 1-2 kertaa viikossa tunnin lenkkeilyä.
Itsenäistymisprosessini ulottuu totta kai myös lapsiini. Lapseni ovat ihania, mutta etäisyys heistä tekee hyvää meille kaikille. Nyt lapseni ovat sen verran isoja, että minun on helpompi irrotautua heistä. Oman tilan tarve on sen verran suuri, että tätä ongelmaa ei usein ole ja etenkin kun lapset viihtyvät isänsä kanssa.
Itsenäistyminen on hyvällä mallilla. Itsenäistyminen pitää sisällään myös omien tarpeideni kuuntelemista ja niiden mukaan toimimista. Sitä kohden menen enemmän ja enemmän. Olen alkanut luopua itsestäänselvistä ratkaisuista ja etsinyt vaihtoehtoja. Viimeisen vuoden aikana olen muuttanut paljon asioita ja olen muutoksiini tyytyväinen.
Kokonaisuudessaan olen tehnyt ison harppauksen itsenäistymisessä. Isoissa asioissa osaan paremmin kuunnella itseäni kuin koskaan. Osaan olla terveellä tavalla itsekäs. Parisuhteeseen liittyvät asiat ovat itsenäistymisessä auki kuin myös arjen pienissä asioissa. Pienissä asioissa monesti mietin, olenko turhan jääräpää. Isommissa asioissa on monesti kyse pääosin vain minusta, joten minun ei tarvitse huomioida muita. Pienissä asioissa joudun puntaroimaan oman tahtoni ja muiden halujen välillä. Kenen mukaan olen tekemässä päätöstä? Voinko nyt joustaa olemalla itse ratkaisuun tyytyväinen? Pitääkö nyt pitää kiinni omasta mielipiteestäni, vaikka toinen pahoittaa mielensä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti