Ihmissuhdepohdintoja

Elämässäni tuntuu ihmiset jäävän yksi kerrallaan matkasta. Joidenkin kohdalla suhde on muuttunut epävakaisemmaksi. Etäisyyttä on tullut välillemme, mutta välit eivät ole katkenneet. Käyn siis edelleen yksi ihmissuhde kerrallaan niitä läpi. Ei tarkoitushakuisesti, vaan elämän kuljettamana.

Olen siinä pisteessä, että nyt käsittelyssä on ne kaikista läheisimmät ihmiset. Toisen ihmisen kohdalla alan huomata, että en halua tällaista. Minulla ei ole ollenkaan hyvä olla hänen kanssaan. Suhde perustuu aivan väärille asioille, nimittäin lapsuudessa muodostuneisiin rooleihin. Tuntuu pahalta, että suhde ei olekaan sellainen kuin olen sen ajatellut olevan. Pelottaa päästää irti, koska kohta olen aivan yksin. Minulla ei ole enää ketään, kehen tukeutua. 

Toisen tärkeän ihmissuhteen kohdalla olemme muutoksessa. Olen miettinyt palveleeko se minun hyvin vointiani. Jos mustavalkoisesti pitää valita, sanoisin ettei se palvele. Meidän suhde on nyt lähtenyt hakemaan uusia uomia, joten vielä ei ole aika jättää sitä taakse. Tällaisenaan se ei kuitenkaan palvele enää. Tämä muutos tuo minulle epävarmuutta ja turvattomuutta, jopa pelkoa. 

Minulta on alkanut poistua ihmissuhteet, joihin olen takertunut. Enää minulla ei ole sellaisia, joihin tukeutuisin pahojen fiilistä aikana. Sinällään hyvä, että pystyn seisomaan omilla jaloillani. Pystyn olemaan tunteessa ja tiedän selviäväni niistä yksin. 

Kun nyt todellakin olen yksin, on turvattomuus lisääntynyt. Huomaan sen lähinnä kehossani. Se on kovin jännittynyt. Kehoni viestii minulle, että en nyt uskalla päästää jostakin irti. Kenties surusta? Ehkäpä en ole täysin kohdannut sitä surua, minkä yksinäisyys nostaa. Se kai minulla on tässä pinnalla. Surua olla yksin. Toisaalta olen sanoin kuvaamataidon onnellinen, että olen näinkin hyvin omilla jaloillani seisova tässä tilanteessa. Jotakin en kuitenkaan ole vielä tässä asiassa käsitellyt loppuun.