Lapset kiukkuilivat minkä jaksoivat, mutta minulle ei tullut riittämätön olo. Ajattelin vain, että teen sen minkä pystyn. Karsin kaikki turhat asiat aamusta pois, jotta aamulähtö onnistuisi. Se toki tarkoitti sitä, että aamupalaa he eivät ehtineet syödä, mikä minua harmitti. Ei silti ollut vaihtoehtoja, koska he eivät olisi päässyt mukaan retkelle. En vieläkään pystynyt täysin lempeä olemaan, mutta löysin ymmärrystä jonkin verran. Edistysaskel on taas otettu.
Eilinen ilta oli melkoinen fiasko. Lapset laittoivat sellaisen show pystyyn, että menetin maltin. Otin heitä tiukemmin kiinni. En huutanut, mutta olin kiukkuinen. Siitäkös alkoi kunnon itkumarathon. Halusin olla yksin, mutta lapset eivät sallineet sitä minulle. Sulkeuduin toiseen huoneeseen itkemään ja sitähän riitti. Puhdistin sitä kaikkea, mitä sisälläni on lapsiin kohdistunut. Tulokset saattoivat näkyä nyt aamulla, kun lapset uskalsivat uhmata ja hakea rajoja erittäin voimakkaasti. Samalla minä päästin riittämättömyydestäni irti.
Saatuani lapset hoitoon minulle tuli mieleen terveyteni. Teen kaikkeni sen eteen, mutta se ei riitä. Jokin pieni huojennus tapahtui. Niin, välillä tarvitaan apua. Aina ei ole kiinni siitä, riitänkö minä. Joissakin asioissa ei ole kiinni minusta niin kuin nyt terveyteen liittyen. On vain osattava hellittää. On osattava antautua toisten käsiin ja antaa elämän viedä. Minulle jää elämään luottaminen, se kantaa minua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti