Suren elämässäni sitä, että olen tottunut katsomaan asioita vain sisäänpäin. Tulkitsen kaiken itsestäni käsin enkä osaa asettua toisen asemaan. Mitä läheisempi ihmissuhde sitä enemmän käytökseni on minä, minä, minä. Otan vain ihmisiltä enkä pysty heille antamaan mitään. Osin tällä on tekemistä sen kanssa, kuinka tarvitseva olen. Osa syy on se, en osaa olla vuorovaikutuksessa ihmisten kanssa. On helppoa puhua itsestä, kun kukaan ei voi väittää olevani väärässä.
Tuntuu tosi pahalta, etenkin lasten kannalta, koska minun tarpeeni menevät heidän tarpeensa edelle. Suutuin aiemmin heidän tarpeilleen, koska olin aivan liian tarvitseva. Nyt lasten tarpeita on vaikea sietää lähinnä väsyneenä ja kipeänä eli kun minä tarvitsen jotakin.
Haluan kääntää katsetta enemmän itsestäni poispäin. Se mikä siitä välillä tekee haastavan on, että kohtaan itselleni vaikeita asioita siinäkin. Tuntuu pahalta esim., kun lapset torjuvat minut. Vaikeuksista huolimatta haluan mennä sinne suuntaan, koska haluan kaksisuuntaista vuorovaikutusta.
En voi olla ajattelematta, mistä vuorovaikutusvaikeuteni tulevat. Lapsuudessa minut jätettiin hyvin yksin eli en oppinut vanhemmiltani taitoja, joten perustani jo horjuu. Olen paennut paljon ihmiskohtaamisia, koska olen tuntenut epävarmuutta. Tämä ei ole edesauttanut taitojen kehittymisessä. Monesti ihmissuhteissa erimielisyydet ja muut vaikeat tilanteet ovat nostaneet epävarmuutta ja kiukkua, joten olen yrittänyt paeta niitä. Vuorovaikutustaitojen kehittymisen kannalta tilanne ei ole ollut optimaalinen.
Haluan nyt kääntää katsetta itsestäni poispäin ja nähdä maailmaa laajemminkin kuin vain omasta näkökulmasta. Liiallinen sisäänpäin kääntyminen ei auta minua kehittymään tässä asiassa. Olemalla ihmisten kanssa tekemisissä saan sekä hyviä kohtaamisia että kasvupaikkoja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti