Tiedän nyt olevan niitä hetkiä, jolloin pitäisi osata päästää irti. Vellon vain ikäviä asioita. Se ei johda mihinkään muuhun kuin omaan uupumiseen. Koska se ei vie minua hyvään, on parempi päästää se menemään. Se vain tuntuu vaikealta. Olen vihainen tämänhetkisestä tilanteesta, joten en osaa päästää irti. Mitä pidempään tämä kestää, sen vaikeampaa on päästää irti. Viha vain kasvaa. En oikeasti halua tätä, EN HALUA!!!!!
Vihan takana on surua. Kaipaan lohtua. Haluaisin jonkun lohduttavan minua. Miksi minulla ei ole ketään, joka voisi lohduttaa minua? Miksi en löydä lohtua itsestäni? Kukaan läheiseni ei lohtua pysty minulle tällä hetkellä tarjoamaan sitä mitä tarvitsen, joten se olisi löydyttävä itsestä. Auttakaa mua! Haluan olla itseni lohduttaja ja tuki.
Alan vain olla siinä pisteessä, että kohta tuntuu, että ansaitsen tämän, koska tämä ei lopu. En halua uskoa siihen, enkä usko. Ympärillä olevat asiat vain tuntuvat vahvistavan sitä, että ansaitsen tämän. Mikään ei tällä hetkellä tue sitä, että ansaitsen parasta. Mieleni taistelee sitä vastaan, etten uskoisi, mitä elämä minulle nyt näyttää. Olen vihdoinkin alkanut uskoa ansaitsevani hyvää ja teen sen eteen asioita. Surettaa, että sitä sitten koetellaan näin. Horjun, mutta tiedän sisimmässäni ansaitsevani parasta. Tunteita herättää se, ettei minua tueta asiassa. Kai tämäkin on omilla jaloilla seisomisen harjoitus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti