Minulle erittäin läheinen lapsuudesta lähtien mukana ollut ihmissuhde on päässyt suurennuslasin alle. Meidän roolit ovat muotoutuneet kauan aikaa sitten eivätkä ne mielestäni ole käynyt kovin suurta muutosta läpi aiemmin.
Nyt alan nähdä millainen suhde meillä on. Minä olen meistä tarvitseva, tukea kaipaava ja usein tunteiden vallassa. Toinen osapuoli venyy auttaakseen minua, sivuuttaa tarpeensa ja pitää paljon omat asiat sinällään. Olemme loistava pari. Vai olemmeko sittenkään?
Tässä suhteessa minulla ei ole tilaa kasvaa, vaan olen ollut roolini vanki. Minä ajaudun toimimaan niin kuin olen aina toiminut, vaikka en haluaisikaan. Olen pelännyt näyttää, kuka olen, koska minua tarvitaan tällaisena. Toinen ihminen tarvitsee minua, jotta hän voi kokea olevansa tärkeä.
Tämän ihmisen seurassa en ole se ihminen, joka oikeasti olen. Väsähdän hänen seurassaan, pyörin negatiivisessa kehässä ja vain pieni osa minusta tulee näkyviin. Miksi ihmeessä tämä ihmissuhde on minulle kovin tärkeä? Olen voinut olla tutussa roolissani eikä minun ole tarvinnut pahoittaa kenenkään mieltä. Olen saanut kokea olevani turvassa.
Enää en arvosta pelkkää turvaa, vaan haluan voida olla minä. Haluan yhteyttä ihmisiin ja luoda kaksisuuntaisia ihmissuhteita. Näiden toiveiden vuoksi elämä nyt näyttää minulle, mistä on aika luopua. Vaikka tämä on tuskaista, että minulta nyt vain viedään eikä anneta uutta tilalle, olen siihen silti valmis. Tiedän, että on nähtävä epäkohdat, jotta voin ne korjata.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti