Lasten kanssa tämän hetken vallitseva tunne on riittämättömyys ja siitä nouseva viha, mikä johtaa haluun kontrolloida. Yritin saada otetta siitä, mistä tässä on kyse.
Riittämättömyys nostaa minussa vihaa, etten kelpaa tällaisena. Haluaisin kelvata, mutta en ole koskaan kelvannut vanhemmilleni. En siis ole sisäistänyt olevani hyvä juuri tällaisena kuin olen.
Koska en ole osannut ilmaista tarpeitani lapsena, patosin kaiken sisääni. Kohdistin vihan itseeni. Nyt sama viha nousee, mutta en kohdista sitä ainakaan täysin itseeni, mutta alan kontrolloida niin kuin lapsena. Tällä kertaa kohde on usein lapseni, kun taas ennen se oli yleensä minä itse.
Vihan takaa alkaa paljastua surua. Surua siitä, mitä olen jäänyt vaille. Olisin kaivannut lämpöä ja myötätuntoa. Olen tehnyt parhaani ja se riittää. Teoilla ei ole merkitystä. Minut hyväksytään tällaisena, vaikka "epäonnistuin". Olen välillä onnistunut olemaan ymmärtäväinen itseäni kohtaan ja antamaan tarvitsemaani, mutta vihalla on usein vielä liian vahva ote. Surukin on välillä vahvasti läsnä.
Oppiläksyni on siis löytää itsestä myötätuntoinen ja rakastava puoli, joka osaa lohduttaa. Mielestäni lapset kutsuvat minua mukaan tälle tunnille. He haluavat paljon lohtua. Minä mielellään pakenisin tai ainakin turhaudun näihin pyyntöihin. En kykene siihen, kun en kykene antamaan niitä edes itselleni. Haluan oppia ja aion oppia sen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti