Kirjoitin pitkän tovin postausta vihasta, mutta olin niin raivon vallassa, että en saanut siitä selkeää luettavaa. Pohdin asiaa lisää kirjoittamisen jälkeen. Mieheni tuli istumaan viereen, kun pyysin häntä ottamaan minut syliin.
Pohdin miehen sylissä sitä, kuinka vaikeaa minun on pyytää lohdutusta. Kun olen vihainen, olisi kiva, kun joku ottaisi syliin ja lohduttaisi. Minua ei mitä luultavimmin ole koskaan lohdutettu koko sydämellä. Tämä todennäköisesti selittää sen, että en osaa pyytää lohdutusta enkä ottaa lohdutusta vastaan. Ylitin tänään yhden kynnyksen, kun pyysin lohtua. Tuntui hyvältä olla lohdutettavana. Tuntui hyvältä olla haavoittuvainen. Tuntui hyvältä ilmaista, että tarvitse muita.
Toivon jatkossa voivani ottaa tarvittaessa askeleen lähemmäksi tarvitsevuuden myöntämisessä. Totta kai toivon, että joku päivä minun ei tarvitse itse pyytää lohdutusta, mutta siihen asti on kohdattava oma heikkous, myönnettävä tarpeensa ja nauttia lopusta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti