Jostakin mielen perimmäisestä nurkasta on noussut parisuhteeseeni liittyviä asioita. Pohdin, miten meidän suhde alkoi ja suhde on ollut mennyt.
Ensikohtaamisessa vedimme toisiamme pienen hetken puoleemme. Kun aloimme keskustella, en halunnut tai pikemminkin osannut kertoa miehelleni itsestäni mitään. Se ei ollut uutta. Olin usein salaperäinen. Tämä johdui todennäköisesti pelosta. Pelkäsin, etten kelpaa ihmiselle, vaan hän hylkää minut.
Kun tapaamisiltana olimme menossa eri suuntiin. En olisi halunnut antaa puhelinnumeroa, mutta koin sen velvollisuudeksi. Sen jälkeen mieheni otti aina ensiksi minuun yhteyttä ja ehdotti tapaamista. Olin ihastunut siihen, että mieheni oli ihastunut minuun. En mielestäni ihastunut mieheeni. Lopulta tapailimme ja sovimme seurustelevamme.
Suhde oli minulle vaikea, koska mies halusi keskustella ja minä en osannut. En pystynyt puhumaan itselleni vaikeista aiheista. Mieheni turhautui minuun, mutta ei jättänyt. Hän ei vain enää keskustellut kanssani. Ennen tätä minä olin huumassa. Olin huumassa rakkaudesta, mutta en ollut rakastunut. Kuinka olisin ollut rakastunut, kun en rakkaudesta tiennyt mitään.
Suhteemme jatkui ja meni koko ajan huonompaan suuntaan. Aloin olla itsekkäämpi ja itsekkäämpi. Mieheni salli sen, jolloin väliltämme hävisi ihastuminen. Otin mieheltä kaiken läheisyyden, jonka sain, mutta en ollut valmis antamaan mitään takaisin. En halunnut, että minua määrältäisiin. En halunnut, että minun pitäisi taas antaa, mutta en saa vastinetta. Siitä ei ollut kyse, mutta pelko siitä oli.
Yhteenmuutto oli meillä riitaisa. En kestänyt miehen määräilyä enkä hänen odotuksia minua ja yhteiseloa kohtaan. Aloin kapinoida kuin teini. Kapinoin, koska en kapinoinut lapsena. Kapinoin, koska mieheni muistutti isääni. Kapinoin siis muita asioita kuin mieheäni vastaan. Mies vain nosti pintaan lapsuudenmuistoja.
Lopulta me ei olla osattu olla ilman toisiamme, vaikka me ei olla rakastettu toisiamme. Meidän suhde muistuttaa sekä minun vanhempien suhdetta että miehen. Minä taistelen lähinnä rakkaudettoman isän kanssa ja mies hallitsevan äitinsä kanssa. Nyt me ollaan siinä pisteessä, että me ei jakseta tällaista elämää, mutta ei tiedätä, mihin suuntaan mennä.
Mietin vain, voiko tästä suhdetta tulla, jos rakkautta ei ole ollut. Haluaisin uskoa, mutta se on vaikeaa. Jos me ei osata rakastaa, niin en usko, että me voidaan sitä oppia toistemme kanssa. Rakkautta minä kaipaan, mutta en ole sitä koskaan keneltäkään saanut. Jos mieheni ei osaa rakastaa, en voi odottaa hänen muuttuvan. Silloin minusta tuntuu olevan vain yksi vaihtoehto. En vain ole valmis eroon. Aion asiasta tänään puhua. Aion kohdata häpeäni ja pelkoni ja syyllisyyteni. Muuta en voi. Aika kai näyttää tilanteemme. Yhteiselo jatkuu ja todellisuudessa odotan muutosta. Ehkä vain toivon omalla muutoksellani olevan vaikutusta parisuhteeseemme. Ehkä tämä on toisen muuttumisen odottamista, vaikka sitä en halua. En vain vielä ole valmis päästämään irti, koska en tiedä voiko tästä tulla vielä jotain.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti