Ajankohta pohtia anoppiani ei välttämättä ole oikea. Luultavasti pohdinnat ovat pahasti kesken, että saisin kirjoitettua rakentavasti. Silti haluan miettiä aihetta nyt.
Suhteeni anoppiin on muuttunut vuosien varrella voimakkaasti. Olin aluksi hyvin hiljainen. En uskaltanut juurikaan puhua. Silloin kun tapasimme, olin erittäin arka, sulkeutunut ja ujo. Koin anopin ja appiukon auktoriteetiksi, joten olin tavallistakin varautuneempi.
Aloin vapautua vasta ensimmäisen lapsen syntymän myötä. Silloin meillä oli yhteinen keskustelunaihe. Aihe kiinnosti meitä molempia. Tätä kautta aihepiirit lisääntyivät ja aloimme vapaammin keskustella. Keskustelumme ei silti ollut tasavertaista.
Anoppini tykkää puhua, joten hän puhui itselleen mieleisistä aiheista. En välttämättä aina osannut sanoa asioihin mitään, koska hänen puhetyylinsä on hyvin arvosteleva. Hän puhuu katkerasti menneistä asioista ja muutenkin näkee asiat negatiivisesti.
En huomannut kuinka hallitseva pyhetyyli alkoi laajeta myös hallitsevaksi käyttäytymiseksi. Hän ei kunnioittanut meitä lasten kasvattamisessa. Suhteemme anopin kanssa muuttui vaikeaksi, kun en kestänyt enää anoppini hallitsevaa käyttäytymistä. Tästä annoin tulla kaiken hänen niskaansa. Tilanne on hieman rauhoittunut, mutta edelleen hän yrittää tehdä vanhemmista "pahoja". Hän tarjoaisi lapsillemme kaikkea hyvää, mutta aina pitää äidiltä kysyä. Äiti siis on se paha, jos hän kieltää.
En vielä osaa suhtautua oikein anopin hallitsemisyrityksiin. En enää hermostu vaikeissa tilanteissa, mutta en osaa ottaa tilannetta haltuun. Nyt jään miettimään, kuinka toimin. Kunhan saan linjani selkeämmäksi, niin alan toteuttaa sitä. Nyt en halua toimia liian epäjohdonmukaisesti.
Tämä ei kuitenkaan ole suurin ongelma anopin ja minun suhteessani. Anopilla on tapana päästellä sammakoita suustaan. Osa liittyy myös lapsiin, kuten hänen pitää "pilkata", kun yksi lapsistamme ei osaa sanoa yhtä sanaa oikein. Ilmeisesti anoppi kokee alemmuutta myös suhteessa lapsiin, kun hänen täytyy osoittaa sormella lapsen virheitä.
Minua hän yrittää syyllistää tai jotain. Hän jaksaa aina sanoa, kuinka minulle sopii vaate kuin vaate päälle. Sävy ei ole positiinen, vaan aivan jotakin muuta. Siitäkin hän mainitsee, kun reissussa minulla oli joka kuvassa eri vaatteet päällä. Ilmeisestikin ulkonäkö on anopille vaikea asia. Kurjaa vain, että hän kätkee sen tuollaisten asioiden taakse. "Kehumiset" eivät tunnu kivointa, etenkään kun niistä usein kuulee. Niiden ei ole tarkoitus olla kehuja, vaan ne ilmaisevat enemmänkin anopin pahaa oloa.
En ole puuttunut anopin sanomisiin, koska ne tulevat usein yllättäen. Kaikkeen ei tarvitse puuttua, mutta haluaisin ymmärtää hänen käytöstään. Miksi hän on minua kohtaan tuollainen? En ole vielä päässyt selvyyteen, onko hän muita kohtaan samanlainen. Joitakin kohtaan on vielä pahempi, mutta en tiedä, onko kaikkia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti