Äitini käytös on viimeaikoina alkanut ärsyttää samoin kuin erään hyvän ystävän.
Hyvä ystävän käytös on aiemminkin ärsyttänyt, mutta olen yrittänyt ymmärtää häntä. Aiemmin annoin itseäni kohdella miten sattuu, joten en välittänyt, vaikka hän välillä kohteli huonosti. Haen edelleen keskitietä sen suhteen, mikä on muilta normaalia käytöstä ja mikä huonoa, paljonko tulisi sietää huonoa käytöstä jne..
Aiemmin ystäväni teki usein ohareita, koska hänellä oli henkisesti huono olo. Tiedän hänellä olevan psyykkistä problematiikkaa, joten yritin ymmärtää. Itse en perunut tapaamisiamme koskaan. Nyt en jostakin syystä jaksaisi tavata häntä. Haluaisin aina perua tai siirtää. Meillä on kivaa, kun nähdään. Jostakin syystä alkuasetelma on minulla negatiivinen.
Ystäväni tuntuu hyvin vaativalta ja joissakin asioissa minusta piittaamattomalta. Haenko nyt tässä rajoja? En halua muiden päättävän elämässä niin paljon kuin he tekevät. Jossakin määrin tuollainen on siedettävää, mutta en jaksa jatkuvaa venkslaamista ja itsepäisyyttä. Olen aiemmin antanut toisille vallan, joten he käyttävät sitä. En enää halua heille sitä antaa, vaan turhaudun. Ehkä he antaisivat minulle kuuluvan sana- ja päätäntävallan takaisin, mutta ärsyynnyn, että minun pitäisi tiukasti pitää siitä kiinni.
Olen myös pettynyt tähän ystävään siinä mielessä, että hän ei ole niin avoin kuin olen ajatellut. Hän oli aiemmin kaikista läheisistäni se kaikista avoin. Nyt hän ei enää ole, joten olen pettynyt suhteemme laatuun. Todellisuudessa hän ei siis ole avoin niin kuin ajattelin. Kai olen pettynyt myös itseeni, että hän ei ole sellainen kuin toivoisin. Minun on todennäköisesti helpompi olla hänestä etäällä kuin kohdata jatkuvat pettymykset.
Äitiäni kohtaan on myös tullut pettymyksiä. Näen entistä selvemmin äitini käytöstä, kun emme ole niin paljon tekemisissä. Huomaan, ettei hän pysty minua tukemaan tässä tilanteessa. Hänelle nousee liikaa pintaan oma historia. Minua harmittaa, ettei hän ole edellenkään pystynyt käsittelemään menneisyyttään. Nyt kun kerron omasta tilanteesta, niin äitini reagoi tilanteeseen nähden turhan voimakkaasti. Ei kyse ole nyt hänen elämästään, vaan minun.
En myöskään pidä siitä, että äitini yrittää epäsuorasti vaikuttaa elämääni. Hän toki voi olla eri mieltä asioista ja ilmaista kantansa, mutta syyllistäminen ja vahvat mielipiteet olisi mielestäni pidettävä sisällään. Hän on saanut ja pystynytkin vaikuttamaan elämääni jo riittävästi. Nyt teen omat ratkaisut itse.
Minua myös ärsyttää se, että hän nyt opettelee joitakin asioita, jotka olisi pitänyt tehdä jo aikoja sitten. Olen iloinen, että hän niitä opettelee, mutta meidän lasten kannalta kurjaa, että nyt ja tällä tavalla. Eniten tietenkin ärsyttää se, miten me kärsitään nyt ja mitä me ollaan jo kärsitty. Ja tietenkin myös se, että hän ei pysty kohtaamaan ja tunnustamaan syyllisyyttään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti