Hyväksynnän saaminen muilta on ollut minulle aina tärkeää, vaikka en sitä ole tajunnut. Haluaisin, että minusta pidettäisiin ja olisin mielellään suosittu. En ole kokenut, että minusta pidettäisiin juuri tällaisena kuin olen. Olen halunnut kovasti tuntea sen, että olen hyvä tällaisena ja kelpaisin tällaisena.
Tajusin tänään, että en syyllistynyt tai kokenut itseäni huonoksi ihmiseksi, vaikka huomasin, ettei minun kanssani haluttu juurikaan olla tekemisissä. En ole varma oliko kyse toisen haluttomuudesta vai ihmisen luonteesta. Anoppini ei esimerkiksi kysynyt minulta asiaa, jonka hän kysyi muilta. Mielestäni anoppi jätti tekemättä asioita minua kohtaan, joita hän teki muita kohtaan.
Samoin mieheni sisarus ei juurikaan aloittanut keskusteluita kanssani eikä tuntunut lähtevän keskustelemaan kovin mielellään kanssani. Olemme hyvin, hyvin erilaisia, mikä voi selittää osin asian. Toinen voi tietenkin olla, että hän vain on tuollainen. Haluaa olla etäällä paitsi tiettyjen ihmisten kansaa.
Minulle vain tuli tunne, että ovat ok ihmisiä. Tullaan toimeen, mutta en tarvitse heidän hyväksyntää. Tuli tunne, että heitä on ok nähdä, mutta en aio heihin käyttää paljon aikaa. Jos me ei olla tämän paremmissa väleissä, tuskin meistä tulekaan tämän läheisempiä. Käytännössä meidän suhde ei muutu. Ei nähdä nykyistä harvemmin tai useammin. Nyt vai tiedostan, mitä heiltä haluan.
Suhdettani anoppiin todennäköisesti vielä pohdin, koska siinä on tiettyjä erikoisuuksia. En tiedä, onko hän minulle kateellinen vai miksi hän laukoo välillä outoja asioita. Hän vain tokaisi viimeksi, kun nähtiin, että haluaisi nähdä miten kehoni muuttuu vuosien varrella. Lihonko vanhetessa jne.. Täh? Miksi ihmeessä häntä tällainen asia kiinnostaa? Anoppini päästelee sammakoita suustaan useinkin. Se ei siis ole ihme, mutta miksi hän minulle sanoo sellaisia asioita kuin sanoo.
Nuorinta lastaan anoppi ihannoi kuin myös hänen puolisoaan, mutta me jäämme mieheni kanssa vähemmälle. Harmittaa, mutta toisaalta, mitä haluan anopin kaltaiselta ihmiseltä. Lapsille paljon hyvää, minulle heillä ei ole paljon tarjottavaa. Toki jotain, kuten hengähdystaukoja arjesta, kun ovat lasten kanssa ja toisinaan pieniä arjen helpotuksia. Olen kuitenkin alkanut luopua liiemmistä odotuksista heitä kohtaan. Meidän suhde tuskin muuttuu kovin läheiseksi ja lämpimäksi. En luota häneen enkä halua päästää anoppia lähelle. Myöntämällä itselleni, mitä meidän suhteesta odotan, vapauttaa minut. En enää odota liikoja, en joudu jatkuvasti pettymään. Olen kiitollinen siitä, mitä he antavat. En kuitenkaan ota heiltä kaikkea vastaan. En aio olla kiitollisuudenvelassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti