Eräässä Tommy Helstenin kirjassa (Vanhemmuus...) mainittiin, että lapsuus on elettävä jossakin vaiheessa elämässä. Jos lapsuudessa ei ole saanut olla lapsi, niin se vaihe kuuluu elää jossakin vaiheessa elämässä. Jokaisen on koettava tulleensa kuulluksi ja nähdyksi.
Tämän pätkän luettuani ymmärsin, että en ole saanut elää lapsuuttani lapsena. Olen ollut kilpakumppani, toisten toiveiden täyttäjä ja "riesa". En ole saanut olla minä. En ole tullut kuulluksi. Minun tahtoni on tallottu jo pienenä. Minut on haluttu asettaa tiettyyn muottiin eikä ole kuunneltu tahtoani ja tarpeitani. Olen kärsinyt siitä kovasti, koska olen muidenkin kanssa pyrkinyt olemaan samanlainen. Muut ovat käyttäneet minua hyväksi, koska en ole asettanut rajoja.
Koska en ole saanut olla minä ja olen toteuttanut muiden toiveita, minun on ollut vaikea sietää lasteni omaa tahtoa. Miksi lapset saisivat toteuttaa itseään, jos minä en saa? Tästä seuraa se, että kiukuttelen itse niin kuin lapsi. Kiukuttelen niin kuin minun olisi pitänyt kiukutella vanhemmilleni. Kiukuttelen niin kuin vanhempani ovat todennäköisesti kiukutelleet minulle. Siirrän siis samoja asioita lapsiini, joita minuun on siirretty. Sitä en halua.
En halua lasteni kärsivän siitä mistä itse kärsin, jos siihen voin vaikuttaa. Haluan, että voin olla minä ja haluan lasten olevan sitä mitä he ovat. Tämä edellyttää itsenäistymistä. Ensiksi minun on itsenäistyttävä, jotta voin antaa lasteni itsenäistyä.
Koska oma itsenäistyminen on jäänyt tekemättä, käyn vaihetta nyt parisuhteessa läpi. Aiemminkin tein sitä, mutta se ei ollut millään tavalla rakentavaa. Sen huomattuani olen pystynyt olemaan rakentavampi. En silti vieläkään osaa ottaa tarvitsemaani tilaa. Kiukuttelen sitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti