Huoh! Aiemmin en jaksanut lasten kiukuttelua yhtään. Nyt en jaksa isompien kiukuttelua. Kestän aiempaa paremmin, mutta tällä hetkellä huonosti. Vanhin lapsistani ei totellut minua ollenkaan, kun laitoin ruokaa. Pinnani paloi. Laitoin hänet toiseen huoneseen, jotta hän ei satuttaisi nuorinta sisarustaan. Se ei auttanut. Siirsin hänet jäähylle, mistä näen hänet. Jäähyä en ole käyttänyt viimeaikoina, mutta nyt ajattelin kokeilla. Sitten alkoi kauhea huuto. En kestänyt enää. Pistin käden lapsen suun eteen tiukasti. Niin ei olisi pitänyt toimia, mutta pinna paloi. Lopulta vielä huusin, että antakaa minun laittaa ruoka loppuun rauhassa piip, piip, piip.
Olo ei ollut erityisen syyllinen. Yritin etsiä syyllisyyttä itsestäni. Yritin löytää syyllisyydestäni johtuvaa itkua. Ei, sitä ei tullut. Jäinkin miettimään, miksi en kokenut liiemmin syyllisyyttä. Tein väärin lastani kohtaan. Olen yrittänyt selittää itselleni, että kaikki tekevät virheitä ja siksi syyllistyminen on turhaa. Ei, ei se ole turhaa. Minun on kannettava vastuu teostani. Jos oikein muistan lukeneeni jostakin, niin ihminen ei tunne syyllisyyttä, jos käsky tehdä julmiakin asioita tulee ulkoapäin. Kukaan ei tietenkään käskenyt minun tehdä niin kuin tein. Jäin vain miettimään, että teen nyt todennäköisesti niin kuin vanhempani. He tuskin ovat pystyneet ottamaan kiukkuani vastaan. Koenko "käskyn" toimia tulevan ulkoapäin, koska en koe voimakasta syyllisyyttä? Koenko, että reaktioni ei ole minusta lähtöisin, koska en pysty sitä aina hillitsemään? Juotaako vähäinen syyllisyys juurensa tähän?
Vielä viime syksynä minä koin olevani vastaavissa tilanteissa vihainen miehelleni ja isälleni. Olin vihainen heille siitä, että he eivät tukeneet minua. Koin olevani yksin lasten kanssa. Olin isälle vihainen myös siitä, että hän ei ole kestänyt minun kiukkuani. Miehelle siitä, että hän ei kestänyt lasten kiukkuja, vaikka hän oli vain iltaisin lasten kanssa. Olisin toivonut mieheltäni tukea ja kannustusta kohdata lasten kiukut, enkä kaivannut enää yhtä kiukuttelijaa lisää.
Edellä kuvaamassani kuvauksessa ei ollut kyse kiukustani miestäni tai isääni kohtaan, vaan itseäni kohtaan. Olin kiukkuinen siitä, etten ole osannut ottaa aikaa itselleni. Haluan tehdä asioita rauhassa, koska en osaa ottaa omaa tilaa muuten. Jos saisin ajatuksilleni tilaa, ei minun tuodennäköisesti tarvitsisi tehdä asioita rauhassa lapsilta.
Puhuin eilen miehelleni, että tarvitisin omaa aikaa. Oli puhetta, että saisin sitä tänään. Pinnani ei kestänyt siihen asti.
Oman ajan ottaminen on minulle edelleen vaikeaa. Kaipaisin mieheltä kannustusta siihen, mutta pyynnöistäni huolimatta hän ei ole tukenut minua. Ilmeisestikin hän kokee sen epäreiluna, koska hän joutuu (!) olemaan lasten kanssa. Hän joutuu tekemään töitä. Hänen hermonsa ei kestä lasten kanssa. Tämä aiheuttaa minussa syyllisyyttä, joten en osaa olla aloitteellinen lähtijä, vaan lähden enemmin muiden aloitteesta. En tiedä koenko velvollisuutena lähteä, kun muut pyytää ja samalla en ole niin itsekäs kuin olisin, jos olen aloitteentekijä. Se ei kuitenkaan riitä, kun muut kysyvät. Tarvitsen enemmän omaa aikaa.
Haluaisin olla enemmän yksin kotona, mutta mies ei osaa lähteä lasten kanssa jonnekin. Aina minun on lähdettävä kotoa pois, jos haluan olla rauhassa. En vain vieläkään ole keksinyt paikkaa, minne mennä. Haluaisin päästä sellaiseen paikkaan, että saisin olla rauhassa. Saisin tarvittaessa itkeä ilman, että olen ihmisten katseiden alla. Aina minun ei tarvitse tällaisessa paikassa olla, mutta välillä.
Tänään minun pitäisi ottaa oma tila, jotta jaksaisin taas. Lenkille voisin lähteä, mutta minulta puuttuu sellainen olo tila. En oikein tiedä, mitä kaipaisin. Lähinnä aikaa itselleni ja ajatuksilleni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti