Uskon olevani tällä hetkellä kasvuprosessini kipeimmässä kohdassa. Minuun sattuu niin kovaa. En voi pidätellä itkuani. Sattuu samalla tavalla kuin vanhempieni ero, sattuu samalla tavalla kuin erot aiemmista poikaystävistäni. Kipeämmin ei ole koskaan aiemmin sattunut, mutta samanverran on.
Olen kauan odottanut, että saisin olla yksin. Nyt saan olla koko viikonlopun yksin. Esikoinen on ollut poissa alkuviikosta lähtien ja tänään lähti muu porukka. Ajatus siitä, että pienimmäinen lähtee, sai minut itkemään. Minun on ilmeisesti ollut vaikea luopua pienimmästäni, vaikka hän on ollut minusta aiemminkin erossa. En tiedä itkenkö siksi, että olen alkanut todella rakastaa lapsiani. Olen nimittäin kaivannut esikoistanikin kovasti. Heistä on tullut kovin tärkeitä minulle.
Surua saattaa aiheuttaa myös se, että prosessoin tässä samalla parisuhdettani. Ajattelenko, että tällaista olisi olla ilman lapsia, jos/kun vuoroviikoin lapset olisivat isällänsä.
Surua aiheuttaa myös se, että olen nyt yksin niin yksin kuin vaan voi olla. Ketään ei ole ympärillä.
En nyt lähde enempää käsittelemään näitä. Nämä olivat ajatuksia, jotka jätän ilman. Saatan näistä kirjoitella vielä viikonlopun aikana. Ainakin yksinolemista aion kirjoittaa.
Hei! Haluan kommentoida ja kiittää tästä blogista. Löysin kirjoituksesi, kun hain Googlesta sanoilla syyllisyys / riittämättömyys. Monet tuntemuksistasi ja pohdinnoistasi koskettavat omia kokemuksiani todella läheltä ja olen saanut kirjoituksistasi monta uutta näkökulmaa oman elämäni ja omien ongelmakohtieni pohtimiseen. Kiitos, kun olet kirjoittanut näin rohkeasti.
VastaaPoistaOle hyvä ja kiitos itsellesi, että kommentoit. Olen ollut hyvin arka ja ujo, mutta elämä on opettanut avautumaan. Toivon sen vievän minut kohti itseäni, kohti hyvää oloa. Kaikkea hyvää omiin pohdintoihisi! Se on kipeä polku, mutta myös antoisa.
VastaaPoista